torstai 31. joulukuuta 2009

31.12.2009


Vuosi 2009 päättyy…. Vanha vuosikymmen päättyy ja uusi alkaa.

Samalla päättyy yksi ajanjakso elämästäni. Yksi, inhimillisesti katsottuna, vaikeimmista ajanjaksoista ikinä…

Tämän vuoden aikana olen saanut panna itseni syrjään monen monta kertaa.

Alkuvuodesta sain palvella Herraa lähetyskentällä, yhdessä mieheni Arin kanssa Keniassa. Vietimme siellä upeat 3 viikkoa, pitäen herätyskokouksia kolmessa eri kaupungissa/kylässä. Saimme nähdä Jumalan ihmeellisiä tekoja, ihmeitä ja merkkejä, jotka seurasivat julistettua Sanaa.
Jeesuksen tekoja, Taivaan Valtakunnan olemassaoloa maan päällä.

Palatessamme Suomeen huomasin isäni tilan huonontuneen. Hänen ulkonäkönsä oli jo niin muuttunut, että tiesin isän pian lähtevän tästä ajasta. Sanoin Arille, että ei kestä pitkään enää.

Kun äiti lähti juhannuksena mökiltä sairaalaan, sekavana ja saatuaan heinäkuussa diagnoosin ärhäkästä syöpäkasvaimesta aivoissa, ja isäni siirtyessä saattohoitoon…Avasi Herra ymmärrykseni sille, mitä Hän puhui minulle tämän vuoden alussa, siitä mitä elämässämme tulee tapahtumaan. En vain kyennyt alkuvuodesta ymmärtämään, miten kaikki tapahtuu tai asian laatua/vakavuutta/tilaa/laajuutta.

Laitoin koko elämäni ja palvelutyöni pois, palvellakseni Herraa palvelemalla äitiä ja isää. Syvällä sisimmässäni tiesin, että näin minun tulee tehdä.

Puhujakutsuja tuli ja selitin tilannetta… Koin, ettei minusta ollut puhumaan ja palvelemaan kun tein vanhempieni saattohoidon aikana omaa surutyötä. Kerroin myös kutsujille, että minua tarvitaan täällä äidin ja isän kanssa, tässä ja nyt… Olen kiitollinen siitä, että sain viettää ihanaa, vaikkakin raskasta aikaa, ensin isän kanssa, myöhemmin äidin kanssa kun sain jakaa heidän viimeiset hetkensä.

Samalla olen saanut käsitellä omaa elämääni. Olenko valmis kuolemaan kun sen aika on? Onko elämäni siinä tilassa ja pisteessä, että minun on hyvä mennä ja läheiseni tietävät, mitkä ovat toiveeni kun lähdön aika koittaa?

Minun elämäni on Jumalan. Palvelutyöni on Jumalan. Virkani on Jumalan. Avioliittoni on Jumalan. Olen antanut lapseni Jumalalle, vaikka en olekaan iloinen kaikista heidän ratkaisuistaan, niin lapseni ovat kuitenkin Jumalan. Olen pitänyt kiinni raamatun lupauksesta, että pelastumme perhekunnittain. Äiti viimeisinä ”selvinä” päivinään todisti väkevästi uskoontulostaan, Jeesuksesta ja siitä, että hän on saanut kaikki synnit anteeksi. Uskon, että saan nähdä vanhempani iankaikkisuudessa.

Tänä vuonna on Jumalan siunaus näkynyt myös hoitolatyössäni. Herra on tuonut ihania asiakkaita, joiden kanssa on syntynyt mahtavia keskusteluja. Olen saanut pala palalta laajentaa yritykseni palveluita. Kysyntää on ollut jo ennen kuin on ollut tarjontaa. Herra on tuonut myös ihania yhteistyökumppaneita ympäri maailmaa, jotka ovat olleet rehtejä ja rehellisiä. Olen jokaisesta heistä kiitollinen.

Studiossa olen saanut rukoilla asiakkaitteni puolesta ja nähnyt parantumisia. Välillä on itketty ja välillä naurettu melkein ”pissat housussa” – jaettu elämää puolin ja toisin. Tämä on pienen studion etuja… Ihmisten kohtaaminen… Asiakkaan ehdoilla ja aikataulussa…

Ihmisiä on myös karsiutunut pois elämästämme. Eräs veli ilmoitti, ettei hän enää tarvitse palveluitamme, koska minulla ei kuulemma ollut enää heille mitään annettavaa. Olen kyllä itse luullut, että olen vain välikappale ja Herra on se, joka antaa? Toinen sisar taas jaksoi pitkään muistuttaa meitä itsestään lähettämällä monenmoista ”törky” postia, tavalla ja toisella. Kolmas taas jaksoi antaa ei niin mairittelevia lausuntoja minusta ”olen niin huolissani… ja lähti ovet paukkuen”, puhuen "kauniisti" pahaa, herättämällä epäilyksen kuuntelijan mieleen ja kyseenalaistaen motiivini. Useita muitakin, toinen toistaan, mielikuvituksellisimpia juttuja on tullut esiin.

Olen siis tänäkin vuonna saanut antaa anteeksi monenlaista mm. itseeni ja palvelutyöhöni kohdistunutta pahanpuhumista ja kritiikkiä, oppien, että se kuuluu mukaan ”pakettiin”. Se on palvelutyön hinta… Enemmän pitäisi olla varmasti huolissaan siitä, jos jotain tämänkaltaista ei tapahtuisi.

Kaikkein ihaninta elämässä on tietää, ettei meille tapahdu mitään Jumalan tietämättä. Hän on alku ja loppu (Ilm 21:6). Jos Hän kerran on alku ja loppu, niin Hän on myös kaikkea siltä väliltä. Alkumatka, keskimatka, loppumatka… ja niiden välitkin. Mikään ei ole Häneltä salassa/piilossa/käteketty.

On turvallista tietää, että Hän puhuu palvelijoilleen aina etukäteen, mitä on tapahtuva. Kun me vain virittäydymme Herran taajuudelle… ei vaan höpöttämään rukouslistaamme/siunauslistaamme, vaan myös painautumalla rukouskammiossamme, Jumalan läsnäoloon, kuuntelevaan rukoukseen. Kuuntelemaan, mitä Hän meille haluaa kertoa.

Kun Jumala puhuu ja asiat alkavat toteutua, tiedät, että olet Jumalan tahdossa.

Minulla on ollut tapana joka vuosi hiljentyä päättämään vuosi ja aloittamaan uusi vuosi rukouksessa, niin aion tehdä nytkin. Haluan olla valmiina ensi vuotta varten, irti ja irrotettuna vanhasta ja valmiina uuteen.

Rukoilen, että saat päätettyä vuoden 2009 arvokkaasti ja aloittamaan uuden vuosikymmenen puhtaalta pöydältä, säilyttäen sydämessäsi kaiken, mitä aikaisemmilta vaellusvuosiltasi olet saanut ja käyttämään sen viisaasti, oikeita valintoja tehden, uutena armon vuonna 2010.

Ole siunattu Jeesuksen nimessä!

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

22-23.12 välinen yö, 2009


Ollako vai eikö olla? Siinäpä vasta kysymys....

Ihmettelet varmaankin, miksi kyselen...? Kyllä - tunteita... tunteita...

Meillä on keittiöremontti loppusuoralla ja tänään piti sähkömiehen tulla kytkemään uuni ja liesi toimintavalmiiksi. Sähkömies ei koskaan tullut.

Palvelin Fight For Salvationin rukouspuhelimessa pitkälle iltaan ja kun sitten myöhemmin rukoilimme Arin kanssa, yht'äkkiä tajusin, ettei sähkömies ollutkaan tullut tänään laittamaan liettämme kuntoon...

Kävin tänään päivällä ostamassa jouluruoat. Kalkkunatkin jo odottelivat jääkaapissa... Mutta sähkömiestä ei kuulunut, vaikka Ari oli sopinut hänen kanssaan työstä etukäteen.

Ottaa päähän se, että tällaisissa kriittisissä tilanteissa pääsee vihollinen aina iskemään. Silloin kun on lähellä mennä kaikki pieleen.

En ole vielä päässyt tekemään mitään jouluvalmisteluita (siivoa, koristeluita, tarjoiluita), koska remontti on ollut keittiössä vielä pahasti kesken. Tänään saatiin suurin osa jo valmiiksi, mutta nyt sitten sähkömies, "the weekest link"...

Tämä on myös maallista... Miten hillitset tunteesi kun tekisi oikeesti mieli soittaa ja sanoa sähkärille "parit "hyvin tarkkaan" valitut sanat".

Aika on tosi paha... kuka nyt viitsisi tulla kenellekään tekemään sähköjä kun on vain päivä-pari jouluun? Jokainen vaimo tykkäisi kyttyrää jos ukko hilppaisisi vieraaseen huusholliin kytkemään sähköjä... mutta asian kääntöpuoli... on se, että meillä ruoat mätänevät kaappiin, jos hellaa/uunia ei saada kytkettyä. Emme pääse valmistamaan jouluruokia tai muutenkaan... Ja ruokavieraita on tulossa 25.12...

Joten olen tänään käsitellyt tunteitani... Ollako vihainen vai eikö olla...? Tämä ei ole oikeasti edes ainoa syy. Koko tämä keittiöremppa on käynyt hermoilleni täysin! Olemme olleet viikon ilman liettä ja uunia, syöneet pizzaa, kebabia, mäkkärin herkkuruokia, kaupan valmisruokaa niin, että korvista valuu rasva.

Sitten yritän tässä pitää huumoria yllä, vaikka ajatukset on alla...

En voi sanoa, että mieli olisi musta, mutta mieleeni hiipi katalat ajatukset oharia tehnyttä sähkömiestä kohtaan. Miksi luvata tulla, jos ei ole edes aikomusta?

Mistä nyt sitten tähän hätään apu? SähköMieeeess!!??

Meidän elämä ei ole yksinkertasta... Se on moninkertaista!

Elämme päivittäin ihmeissä... Mikään asia ei mene helposti. Kaikesta täytyy olla suunnitelma ja taustalla rukous.

Perkele on tämän 1,5 vuoden remontin aikana yrittänyt viedä minulta hengen kahdesti.
Ensin sairastuin keuhkokuumeeseen ja toisen kerran sain allergisen reaktion tapettiliimasta.

Molemmilla kerroilla olin tosi huonossa kunnossa. Keuhkokuume oli pitkäaikainen juttu "tourneemme aikana" - sairastin siis useamman kuukauden ja lopulta vierailin yhden yön Malmin Sairaalassa murtuneitten kylkiluitteni kanssa (opin kyllä todella paljon Jumalan Valtakunnasta, sairastamiseni aikana)...

Toisella kerralla tapettiliisteri oli viedä hengen parissa tunnissa. Kiitos Herralle, että Malmin Sairaalan Ensiavun lääkäri toimi nopeasti... Sain myös toiston varalta ohjeet.

Olen viimeiset vuodet saanut olla opiskelemasta yliluonnollista huolenpitoa. Tämä remppa on varmasti yksi sen etapeista... Miten hillitä tunteitaan... Ne luovutin Herralle silloin kun tulin uskoon ja kun sieluni alueen Herralle annoin... En antanut pelkkää henkeä tai/ja ruumista... Annoin myös sieluni: järjen, tahdon ja TUNTEET.

JÄRKI - järjen antaminen on vielä suht helppoa kun on saanut nähdä, kuulla ja olla välikappaleena - eli Todistuksia Jumalan ihmeteoista... Silloin tiedät, ettet voi luottaa järkeesi, koska Jumalan teot ovat ihmeelliset ja monesti niin SUURIA, "ihmisen järkeä vastaan sotivia"..

TAHTO - Rukoilemme Isä Meidän Rukouksessa... Tapahtukoon Sinun Tahtosi... Ymmärtämättä, mitä se tarkoittaa... Se tarkoittaa sitä, että Herran/Jeesuksen/Pyhän Hengen tahto tulisi olla meidän oman tahtomme edellä, ehkäpä jopa "sopusoinnussa" oman tahtomme kanssa, jotta voisimme tehdä kaiken sen, mitä Hän meiltä pyytää - niskuroimatta - epäilemättä - voivottelematta jne... Olla kuuliaisia kaikessa. Meidän tahtomme ja Jumalan tahto tulisi olla sama - oikein olisi sanoa: meidän tahtomme tulisi olla sama Jumalan tahdon kanssa.

TUNTEET - Olisiko tämä se "vaikein" alueemme?

Kun "eräs nainen" alkoi "vainoamaan" (lue: soittelemaan/kirjoittamaan kirjeitä etukäteen puhujapaikkoihin/seurakuntiin, joissa vierailin) minua ja "antamaan "anonyyminä" lausuntoja" minusta... Ajattelin tunnekuohussani "vaikka mitä ikävää" ko. henkilöstä..., mutta jo pitkän taipaleeni Herran kanssa kulkeneena, menin, jälleen kerran, polvirukoukseen (jättiläistyynyni päälle) ja rukoilin: "Herra, olen antanut Sinulle myös järkeni, tahtoni ja tunteeni... auta tunteitani!

Hyvin yksinkertainen rukous, mutta... niin toimiva!

Tunteitaan ei ole helppoa hallita. Johtajuuskoulussa käsittelimme aluetta integriteetti - lyhyesti: itse itsensä hallitseminen. Se on yksi vaikeimmista alueista, joita meidän tulisi käsitellä.

Miten ohjaan itse itseäni Jumalan mielenmukaiseen suuntaan? Sehän tarkoittaa sitä, että minun tulisi tuntea Jumalan sana.. eli ymmärtää raamattua ja sen tekstejä, jotta osaisin soveltaa sitä omaan elämääni, itseeni, järkeeni, tahooni sekä tunteisiini.

Rukoukseni on, että osaisin aina asettaa elämäni siihen tilaan, että se olisi otollinen Jumalalle. Että minun tahtotilani olisi 110% sopusoinnussa Jumalan tahtotilan kanssa, jotta olisin valmis tekemään Herran tahdon: järjestäni, tahdostani ja tunteistani huolimatta.

Jeesuksen nimessä!

lauantai 19. joulukuuta 2009

18-19.12.2009

Joulu lähestyy...

on pe-la välinen yö, perhe nukkuu.... minä valvon...

Olen viime aikoina valmistellut tulevaa vuotta sekä hoitolan asioita että hengellisiä. Kysellyt Herralta, mitäs nyt sitten???

Nämä vuoden viimeiset päivät joulusta uuteen vuoteen olen aina pyhittänyt Herralle. Tänäkin vuonna olen korvat höröllään, vaikka tämä kaikin puolin onkin ollut erilainen vuosi kuin aiemmat.

Tähän vuoteen on mahtunut paljon iloja ja suruja... Surujen kautta tulleita uudenlaisia ulottuvuuksia sekä ilon aiheita.

Isän ja äidin saattohoitojen aikana ja heidän kuolemansa jälkeen, vähensin tietoisesti palvelemista, vaikka teinkin päivätyötäni studiolla. Ja onneksi Herra piti minua kiireisenä ja lähetti aivan uskomattoman ihania ihmisiä studiolle, joiden kanssa itkettiin ja naurettiin - rukoiltiin ja parannettiin maailmaa. Olen tämän vuoden aikana saanut tutustua aivan mielettömän ihaniin ja lämpimiin ihmisiin, joiden näkemistä oikein odotan.

Mieleni on kiitollinen.... voin täysin rinnoin sanoa rakastavani elämää!

Rakastan Elämää kaikkine vivahteineen... tunteineen, tapahtumineen, olosuhteineen... Nautin siitä, että saan olla elossa ja tuntea monenlaisia tuntemuksia ilosta suruun - vihasta rakkauteen... Ihmisyys ja inhimillisyys Jumalan kädessä on ihan mieletöntä.

Jumalan rakkauden kokeminen ja edes "himpun verran" tunteminen on ollut mieltäni avartavaa...

Olen myös saanut hämmästyä Jumalan sanan Voimasta ja toteutumisesta käytännössä. Hän on opettanut minua, tämän vuoden aikana, luottamaan Häneen jokaisessa tilanteessa. Siinäkin, että elämässäni tapahtuu asioita, joista en pidä tai minun on niitä vaikeaa ymmärtää tai ainakin niiden laajuutta. Herra on opettanut, että minun tulee luottaa Hänen ymmärrykseensä aina, vaikka oma pääni ei riittäisi. Osattava ja uskallettava luottaa, vaikka tilanne tuntuisi mahdottomalta.

Järjen, tahdon ja tunteiden luovuttaminen Jumalalle on vaikeaa... vaikeampaa kuin olin kuvitellut... Mutta siitäkin selviää. Uskon, että meidän ihmisten tulisi uskaltaa enemmän heittäytyä Herran varaan, eikä järkeilymme. Hän kuitenkin tietää ja tuntee asiamme ja elämämme paremmin kuin me itse.

Sain juuri pari päivää sitten soiton eräältä sisarelta, jonka asioiden puolesta olin rukoillut joitakin viikkoja aikaisemmin. Hän soitti ja kertoi mahtavan kiitosaiheen siitä, mitä Herra hänen perheessään oli tehnyt.
Vaikka olenkin kokenut tämän vuoden aikana "pienuutta", uskon, että Jumalan mielenmukainen "ihmisenä olemisen pienuus" miellyttää häntä.

Me voimme touhuta ja puuhastella, olla monessa mukana, ihan burn-outiin asti, mutta Jumalan läheisyyttä ei mitata sellaisella tekemisen mittarilla vaan intimiteetillä...

Voin touhuta perheeni kanssa sitä sun tätä, puolisoni kanssa vielä lisää, mutta jollei todellista kohtaamista tapahdu, tiedänkö oikeasti mitään siitä, mitä he ajattelevat?

Jos en ole Herran kanssa, lue raamattua ja rukoillen kuuntele... miten ihmeessä voin tietää, mitä Herra haluaa tai mitä Hänen sydämellään on? Hiljentymien ja kuunteleminen ei ole helppoa. Ajan ottaminen, kiireisen elämän keskellä ei ole helppoa, mutta se on Elämän kannalta välttämätöntä.

Siksi rukoukseni onkin... että jouluna hiljentyisimme miettimään Jeesuksen merkitystä elämässämme ihan uudella tavalla. Kohtaamaan Vapahtajaamme ja nauttimaan Hänen seurastaan yhdessä rakkaimpiemme kanssa.

Ole siunattu, Jeesuksen nimessä!

lauantai 5. joulukuuta 2009

05.12.2009


Heipä hei lukija.....

Sain reilu vuosi sitten lahjaksi kiinalaista ylistysmusiikkia. Kuuntelen sitä vasta nyt ensimmäistä kertaa.

Sanaakaan en siitä ymmärrä, mutta se, mitä koen nyt... on aivan valtavaa Jumalan Rakkautta. Artistin äänessä on niin voimakas, Jumalalta tullut voitelu, että se sulattaa minua sisältäpäin. En osaa sanoa, mitä se on, mutta tunnen kuinka sulan........... sulan...... Rakkaus virtaa sisääni ja tunnen kuinka sulan...

Kerroin marraskuussa kirjoittamassani blogissa, kuinka olen ylistyksen suhteen ollut tukossa ja kuinka äidin kuoleman jälkeen tuntui, kuinka tulppa olisi otettu pois. PLOP!

Sen jälkeen olen pystynyt ylistämään... Tai kokemaan ylistyksen ihan toisella tasolla. En ole koskaan ajatellut kuinka inhimillinen suru voisi muuttua niin valtavaksi iloksi ja riemuksi. Jos järjellä ajattelee, niin voisi sanoa ääneen: Kuinka kornia... Kuinka kornia on tuntea iloa ja riemua kun vanhemmat on juuri kuolleet...

Mutta onko Jumalan Valtakunnassa mikään kornia?

Jumala ei ajattele ihmisten lailla... Se mikä meistä on kornia, voipi Hänestä olla täysin kornitonta, kun se tapahtuu Jumalan Sanan (lue: raamatun linjassa).

Jeesus kaatoi rahanvaihtajien pöydät temppelissä. Siinä saattoi joku ajatella, että olipas kornia... siis Jeesuksen käytös... Ehkä joku ajatteli, eikö "tuo tuossa" osaa käyttäytyä temppelissä oikein? Eikö hän tiedä, miten siellä pitää olla?

Muistan kerran eräässä seurakunnassa... Siellä oli mies, "hassu mies", joka yhtäkkiä alkoi tanssia ja pyöriä, tanssien ympäriinsä ja profetoiden.

Tuli eräs pastoreista ja alkoi ohjata miestä syrjään ja mitä enemmän pastori ohjasi, mies pyöri ja tanssi ja profetoi...

Kokouksen jälkeen tuli pastori luokseni ja kysyi mitä mieltä olen "missä hengessä" mies profetoi kun hänestä tuntui niin kummalle... Sanoin, että mies profetoi minulle. Hän puhui elämässäni olleeseen tilanteeseen Jumalallisen sanoman.

Sanoin pastorille, että me emme voi kontrolloida sitä tapaa, jolla Pyhä Henki ilmenee tai tahtoo ilmestyä. Me emme voi valita kanavaa, jonka kautta Pyhä Henki vaikuttaa, vaikka "kanava" olisi ihmissilmin järkyttävä/kammottava/mahdoton/epämiellyttävä/kummallinen.

Meidän tulee olla avoin tavalle, millä Jumala ilmestyy - toki koetella kaikki (tiedätkö miten henget koetellaan?)...

Mieti Moosesta.... Oli palava pensas.... Olisitko sinä mennyt sitä katsomaan? Pensasta, joka vaan paloi, mutta ei palanut poroksi? Olisit todennäköisesti soittanut palokunnan sammuttamaan sen, mikäli mukanasi ei olisi ollut sammutuspeitettä... Tai olisit juossut hakemään ämpärillisen vettä sammuttaaksesi tulen. Näin tekee järki...

Mutta Mooses tajusi, että tässä oli nyt jotain muuta "kummallista" meneillään ja uteliaisuudesta menikin lähemmäksi - ilman pelkoa siitä, mitä hän voisi kohdata -(lue: uudesta)...

Mitä siitä seurasi? Pelkkää hyvää sanoisin... Mooseksen epäröinnistä huolimatta.

Mooses tajusi pienuutensa, joka meidänkin tulisi tajuta... Mooses tajusi rajoitteisuutensa, joka meidänkin tulisi tajuta... Mooses tajusi heikkoutensa, joka meidänkin tulisi tajuta...

mutta... Herrassa me olemme vahvoja... Jumalan valtakunta ei ole voivottelua - se on voittoja!

Voittoja vihollisesta.... Voittoja Taivasten Valtakuntaan... Koska Jumala ei katso henkilöön...(Room. 2:11).

Herra voi, ja haluaa käyttää ihan ketä vaan, ihan mitä tapaa vaan, saavuttaakseen päämääränsä.

Meidän tulee vain olla auki ja avoimina tunnistamaan Jumalan liikehdintä elämässämme..

Siksi rukoilenkin sitä, että sinun sydämesi (ei järkeilysi) olisi auki sen suhteen, mitä Jeesus tekee eikä sen suhteen, ketä (saarnaajaa, huippusaarnaajaa, extreme-saarnaajaa, pastoria, rukouspalvelujohtajaa, seurakunnan johtajaa, tavista, köyhää, heikkoa, rumaa, lihavaa, laihaa, vammaista, lasta, naista, miestä, ulkomaalaista, eri väristä, eri maalaista, eri sosiaaliluokasta tulevaa tai muuta vastaavaa "totutusta normista poikkeavaa" palvelijaa) Hän mahdollisesti voisi käyttää...

Jeesuksen Nimessä!

torstai 3. joulukuuta 2009

03.12.2009

Ilta on kääntynyt jo yöhön... Muu perhe jo nukkuu...

Ajattelen, kirjoitan - siis olen...

Isän ja äidin kuolema on teettänyt valtavan paljon työtä. Ennen kuolemaan tietenkin tutkimukset, diagnoosi, syöpähoidot, sairaalat/lääkärit, saattohoito. Saattohoidosta kuolema ja kuoleman jälkeen perukirjoitukset. Nyt on vuorossa käytännön asioiden hoitaminen.

Olen jo parin päivän ajan (työn lomassa) hoitanut käytännön asioita. Pyytänyt papereita, hakenut papereita, vienyt papereita, lopettanut isän ja äidin kanta-asiakkuuksia, soittanut pankkeihin, vakuutusyhtiöihin, poliisille, kelaan ja eläkeyhtiöihin. Eikä siinä ole vielä kaikki... vaan rumba vielä jatkuu... viranomaiskontaktit...

Viime viikolla kiikuttelin passeja poliisilaitokselle, kävin juristin luona hoitamassa perunkirjoitukset, juoksin pankeissa viemässä perunkirjoituspapereita ja lopettamassa tilejä... Ajattelin, että onpas hurjaa juoksemista ja ylipäätään Elämää...

Hurjaa on se, että ihmisen elämä loppuu kun pankkikortti leikataan kahtia, passit palautetaan poliisilaitokselle, henkkarit hävietetään poliisin toimesta, tilit, vakuutukset ja eläkkeet lopetetaan...

Kuitenkin ihminen, läheinen, äiti, isä on elävänä sinun mielessäsi ja sydämessäsi. He elävät samalla tavalla kuin vielä puoli vuotta sitten. Toukokuussa oli vielä elämää ja marraskuussa kaikki oli jo loppu. Aika tylyä, aika nopeaa!

Mietin jälleen sitä, kuinka joustava ihminen oikeastaan onkaan? Jos me olemme näin joustavia, niin miksi me sitten luovutamme niin helposti?

Jumala on tarkoittanut ihmisen joustavaksi... muokattavaksi... jos ei ole joustava, ei ole muokattava... Jäykkä ja kova ei taivu tai muokkaudu, vaan menee liiasta taittamisesta poikki tai saa muita "vaurioita".

Mietin... jos olen jäykkä, en taivu... jos olen joustamaton... olen jäykkä, enkä siis valmis muutokselle ja muokattavaksi?

Kysymysmerkki siksi, että voiko tämä olla näin yksinkertaista?

Lasten kaltaisten on Jumalan Valtakunta. Lapset ovat yksinkertaistajia ja hyvin suoria. Vasta kasvaminen (lue: elämä) opettaa heitä olemaan hienotunteisia ja monitahoisia "ei niin suoria", jolloin elämästä saattaa tulla hyvinkin monimutkaista kun järki astuu kentälle.

Järki on hengen pahin sammuttaja. Järjellä me sammutamme Jumalan tuntemisen. Jumalan tunteminen onnistuu vain Jumalan Pojan, Jeesuksen ja Pyhän Hengen kautta...
2 Kor 10:5 Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle.

Järjen päätelmä ja jokainen varustus?

Järjen päätelmä ja järjen varustus voi olla nostettu Jumalan tuntemista vastaan....?

Jos ajatus vangitaan kuuliaiseksi Kristukselle, ei siellä ole epäilystä, epätoivoa, murhetta, tai mitään muutakaan luopumista tahi luovuttamista vaan sinnikäs ymmärrys voitosta Kristuksessa, sekä ymmärrys pääsystä valtaistuimen eteen, ilman varjoa tai esirippua. Suoraan valtaistuimen eteen, Jumalan läsnäoloon, kohtaamaan Herraa kasvoista kasvoihin.

Kasvoista Kasvoihin kohtaamista Isän, Kaikkivaltiaan Jumalan kanssa, rukoilen sinulle ja minulle!

Ole siunattu mennessäs ja tullessas!

Jeesuksen nimessä!

maanantai 23. marraskuuta 2009

23.11.2009


Heipä hei lukija...

Heräsin tänä aamuna jo ennen klo viittä pirteänä kuin peipponen. Jäin sänkyyn makaamaan ja juttelin Herralle kaikista ajatuksistani ja rukoilin. Herra toi mieleeni ihmisiä, joiden puolesta rukoilin ja heitä siunasin. Hän toi myös ihmisiä, jotka ovat satuttaneet minua tavalla tai toisella ja sain rukoilla heidänkin puolestaan. Tutkin samalla omaa sydäntäni ja suhdettani heitä kohtaan.

Ari oli mökillä, joten sain ihan rauhassa olla isän sylissä, jutella ja kuullostella.

Sitten nousin ylös, keitin kahvin ja aloin lukea Hesekielin 40:ttä lukua sekä Hebrealaiskirjeen kolmatta lukua. Lähdin Hesekielin lukuun hieman syvemmälle ja kaivoin selitysteoksen esiin ja katselin, mitä Jerusalemin uudesta temppelistä kerrottiin ja yritin piirtää sitä mieleeni. Sangen mielenkiintoinen raamatunkohta... ja varmasti palaan siihen vielä, tutkimalla ja mietiskelemällä sitä lisää.

Tämä viikko on hajanainen... On vielä paljon juostavaa isän ja äidin kuolemaan liittyvien asioiden takia ja olen ottanut perjantain vapaaksi hoitaakseni niitä.

Tällä viikolla on myös hammaslääkäri. Joutuivat rakentamaan minulle keraamisen paikan, koska hampaani murtui viime viikolla niin pahasti, ettei siihen jäänyt jäljelle tarpeeksi pintaa muovipaikalle. Olin lentää peffalleni kuullessani sen hinnan. Muotti otettiin viime torstaina. Se oli todella ällöttävää. Suuhuni pantiin muotti, jossa oli silikonia ja tuntui, että silikoni leviää kurkkuun ja tulee oksennus. Mutta onneksi en oksenna helposti, joten selvisin siitä vain ällöttävällä tunteella. Muottien teko oli nopeasti ohi ja nyt torstaina saan uuden ehjän hampaan.
Kaikkea sitä voikin sattua...

Jos joku sanoo, että elämä on tylsää... Minun elämäni ei ainakaan ole sitä. Koko ajan tapahtuu kaikenlaista. Sanotaan, ettei vierivä kivi sammaloidu. Niin varmasti onkin... Kun pysyy liikkeessä, ei pääse väljähtymään. Lisäksi hengen hedelmä kasvaa monenmoisten hankaluuksien kautta. Sisu (lue: taistelutahto) nousee eikä lannistumista pääse tulemaan.

Myös ensi vuoden valmisteleminen tuo oman lisänsä päiviin (tai pikemminkin aamupäiviin ja iltoihin)... Niin ja markkinoinnin suunnittelu :)

Äidin ja isän sairastamisen ja saattohoitojen aikana, en pystynyt soittamalla ja laulamalla ylistämään Herraa, mutta pian äidin kuoleman jälkeen, oli kuin tulppa olisi otettu pois. Istuin eräänä päivänä pianon ääreen ja aloin soittaa Herralle. Tuntui, kuin kuohuva koski, voimakas virta olisi mennyt lävitseni. Sisääni olisi virrannut tuore ja puhdas vesi, syrjäyttäen tieltään kaiken tunkkaisen.

Nykyinen työni yrittäjänä on suuri lahja Herralta. Pystyn ihanasti työn lomassa/ohessa rukoilemaan kun asiakas on pedillä ja hiljaa... ja tunnelma on rauhallinen. En edes tajua tekeväni töitä kun sisälläni kuplii ilo Herrassa ja mieli on rauhallinen. Asiakkaatkin monesti sanovat, että mikä ihme tässä ilmapiirissä oikein on kun tänne tulee, niin jotenkin niin rentoutuu, on niin rauhallista. Ja sitten kun lähtee pois on niin virkeä ja onnellinen olo. Uskon ihan oikeasti, että Jumalan rauha on myös studiossa, koska tämä on rukouksen paikka.

Studiossa on rukoiltu asiakkaan niskakrampin puolesta, joka laukesi. Samoin kerran käskin migreeniä lähtemään, eikä sen jälkeen ole kuulemma vaivannut (tämä ihminen on uskova). Kerran rukoilin hiljaa kielillä ja asiakkaassa manifestoitui henkivalta. Hei - tämä on oikeasti kauneusstudio... Tilaa annetaan myös sisäiselle kauneudelle niin ja tietenkin Jumalan kauneudelle ja ihanuudelle.

Eräs ystäväni kysyi, mitenkä kauneusbusiness sopii yhteen uskonelämän kanssa?? Sanoin, että erinomaisesti. Koska kun business tulee Jumalalta ja se tehdään Jumalalle on siinä mukana taivaallinen perspektiivi, sen tähden saan nähdä näitä parantumisia ja muita Jumalan näkyviä manifestaatioita...

Monet asiakkaistani haluavat keskustella hengellisistä asioista ja kyselevät niistä. Joskus ei uskovat yrittäjäkollegani ovat soittaneet ja kyselleet neuvoa liike-asioihin, jolloin olen päässyt neuvomaan Jumalan mielenmukaisesta yrittäjyydestä, sellaisesta, jossa on siunaus mukana. (Tällä meidän alallamme (mukaanlukien myös kampaajat) on paljon pimeää tai ainakin harmaata liiketoimintaa. Kuittia ei aina anneta ja raha pannaan taskuun).

Tässä nykyisessä työssä/ammatissa on niin monia seikkoja, joilla pääsen hengellisesti vaikuttamaan enemmän kuin aikaisemmassa työssäni. Olen todella kiitollinen Herralle siitä, että Hän on järjestänyt ja järjestää elämäni juuri sellaiseksi, mitä Hän haluaa... Minä vaan tottelen... Helppo nakki, vai mitä?

Ole siunattu Jeesuksen nimessä!

lauantai 21. marraskuuta 2009

21.11.2009


Äidin viimeinen matka

Olet varmaan ihmetellyt kun minusta ei ole kuulunut mitään...

Äitini kuoli viime kuun lopulla ja sen jälkeen on aika kulunut tehokkaasti kaikissa käytännön asioiden hoitamisissa. Kävimme myös Arin kanssa tuulettumassa Tallinnassa kaiken saattohoitamisen jälkeen.

Äiti siunattiin haudan lepoon 19.11 eli viime torstaina. Tilaisuus oli kaunis. Olin niin onnellinen siitä, että tätini tuli Varkaudesta asti saattamaan äitiä meidän kanssamme.

Hautaustoimisto oli onnistunut tilaamaan arkun päälle juuri äitini näköisen kukkalaitteen. Halusin siinä olevan valkoisia neilikoita ja jotakin vaaleanpunaista... Kukkalaite oli kaunis.

Olen ollut hautajaisten jälkeen tyhjä. Tämä on jotenkin niin uusi tilanne. Yhtäkkiä äitiä ja isää ei olekaan.... He olivat kuitenkin olleet siinä aina - lähellä. Asuneet lähellä, muutaman kilometrin päässä, yhteydenpito oli viikottaista, joskus tietenkin tiiviimpää, joskus vähemmän tiivistä. He auttoivat aina kun yksinhuoltajana ollessani tarvitsin pojille hoitajaa ja muutenkin.

Tänään kävin läpi papereita ja lähettelin viimeisiä niistä juristille. Ajattelin, kuinka ihminen lakkaa olemasta. Pankissa isän kortti leikattiin poikki. Poliisi sanoi, että passit ja henkilötodistukset sekä isän ajokortti, tulisi palauttaa heille hävitettäväksi. Kaikkien sopimusten päättäminen, puhelimien katkaisut ja numeroiden poistaminen kännykästä jne.

Kaikki olemassaolon viralliset asiakirjat hävitetään tai palautetaan lähtösijoilleen. Ihminen lakkaa olemasta.... mutta...

Äiti ja isä ei lakkaa olemasta mun sydämessä tai mun ajatuksissa. Mietin heitä molempia joka päivä. Mieleeni tulee asioita lapsuudesta ja yhdessä tekemisistä. Lomista ja arjesta. Äidin sanoja ja sanontoja, lauluja, mitä hän minulle lauloi kun olin pieni. Muistelen miltä heidän äänensä kuulosti. Muistan ne selvästi, enkä tahdokaan unohtaa...

Nyt minun pitää opetella elämään uudessa tilanteessa... Välillä meinaan tarttua puhelimeen ja soittaa isälle ja sitten muistan, etten sitä voikaan tehdä, kun isä on kuollut. Tänään ajattelin tehdä maksakastiketta ja muistin, että äiti tietää parhaimman ohjeen, mutta en voikaan sitä häneltä kysyä, koska äiti on kuollut.

Luulen, että jonkin aikaa menee, ennenkuin opin olemaan minä, ilman äitiä ja isää.

Eelän jälleennäkemisen toivossa ja odotan tapaavani molemmat kirkkaudessa sitten kun minun aikani tulee.

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

04.11.2009


Ankea marraskuu...

Marraskuu on vuoden ankein kuukausi. Lehdet ovat lähteneet puista, ilma on kylmä ja kellojen siirtäminen vaikuttaa pimeyteen suurempana pimeytenä. Lumi ei ole vielä satanut ja se vielä lisää pimeyttä.

Tämä sää kuvastaa hyvin tämän syksyn rankkuutta perheessämme. Kahden kuukauden sisällä menetin molemmat vanhempani syövälle; isän 2.9.2009 ja äidin 30.10.2009.

Kuoleman kohtaaminen ei ollut kaikki ikävä. Sain sedältäni likavettä niskaan, törkeän ja ikävän emeilin kautta. Tukemisen ja sukuyhteyden sijaan sainkin hylkäämisen kokemuksia.

Ainoana lapsena hylkäämisen kokeminen tuntuu jotenkin vielä niin voimakkaalta kun sukuamme on niin vähän jäljellä. Hän tuumasi, että hän ja hänen perheensä ovat ainoat oikeat suukuumme kuuluvat jäsenet.

Hiljaa mietin, mihin sukuun minä sitten kuulun?

Naurattaa... Kyllä, taivaalliseen sukuun. Olen Jumalan lapseksi, Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta, syntynyt. Uudestisyntynyt ja synnytetty, Pyhän Hengen kautta, yhteyteen Jumalan kanssa.

Taitaa se suvusta irtisanominen enemmän kuitenkin sattua setääni kuin minuun ja olla suurempi tappio hänelle kuin minulle? Rukoilen kuitenkin hänen puolestaan, että hän sekä hänen vaimonsa, joka häissämme erittäin ikävällä tavalla käyttäytyi haastamalla riitaa, väittelemällä ja kinaamalla uskovien häävieraiden kanssa Jeesuksesta, oppisivat tuntemaan Jumalan armon ja rakkauden.

Eihän me ketään haluta raamatulla päähän lyödä, vaikka joskus inhimillisesti katsoen, sen toteuttaminen tuntuisikin sinänsä melkoisen miellyttävältä ajatuksena, ainakin saamani meilin jälkeen, joka relevantisti koski myös ulkonäköäni.

Mietit varmaan - kyllä - sarkasmi on eräs hyvistä puolistani...

Kirjoitin aikaisemmassa blogissani ystävättärestäni, jolla todettiin kalkkeuma aivoissa. Tämän asian olen lukenut myös yhdeksi vaikeudeksi tämän syksyn aikana. Samoin nämä nimelläni (ja/tai palvelutyöni nimellä) tai pikemminkin nimissäni esiintyminen ja salasanojen vaihtamisen yritykset niihin foorumeihin, joissa ja joihin kirjoitan.

On kummallista, että joku voi ottaa niin hampaisiin, että jatkamalla jatkaa kiusantekoa?

En periaatteestakaan sekoita maallista tuomioistuinta tällaiseen kiusantekoon, vaan luotan siihen, että ne ihmiset, jotka ovat olleet kanssani tekemisissä, tuntevat minut niin hyvin, että tietävät, että olen hyvin suora ja uskossani hyvin yksinkertainen ihminen. Ja jos joskus olen väärin tehnyt, en kestä elää itseni ja Herran kanssa, vaan teen parannusta nopeasti ja pyydän helposti anteeksi.

Toisaalta palvelutyön mustamaalaaminen on Jumalan asia hoitaa kuntoon ja minua ainakin pelottaa kun Jumala alkaa puuttua asioihin, silloin yleensä on jämerämmät voimat liikkeellä.

Kun Jumala liikkuu, niin asioita tapahtuu.

Uskon, että ensi vuonna saamme palvella uusilla Pyhän Hengen toiminnan alueilla ja suuremmassa Jumalallisessa voimassa.

Loppuvuosi rauhoitellaan, rentoudutaan, levätään ja etsitään Herraa... Toivottavasti pääsisimme kauan toivotulle häämatkallemme johonkin lämpimään, vielä ennen ensi vuotta.

Kiitos, että muistat meitä rukouksin...

Jeesuksen nimessä!

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

01.11.2009


Äitini nukkui pois 29-30.10.2009 välisenä yönä.

Saimme 29.10 puhelinsoiton, illalla klo 19 jälkeen, että jos äidin vielä haluaa hyvästellä, pitäisi tulla heti. Hoitaja epäili, ettei äiti elä enää yön yli.

Lähdimme kiireen vilkkaa sairaalaan ja vietimme äidin kanssa tunteja. Paijasimme ja juttelimme hänelle. Laskimme kätemme hänen ylleen ja siunasimme häntä. Klo 22 jälkeen lähdimme kotia, koska minulla oli aamulla asiakas jo ennen klo 8.00.

Yöllä hieman ennen klo yhtä tuli sairaalasta soitto, että äiti on kuollut.

Kiitos Herralle, että Hän otti äidin hengen kauniilla tavalla ja äiti kuoli rauhallisesti, kipua tuntematta.

Kiitos äiti kaikesta siitä, mitä mulle opetit. Kiitos tiukasta linjastasi siitä, että se tehdään, mitä ollaan sovittu ja luvattu, vaikka se vaatisi itseltä uhrautumista ja väsymistäkin. Kiitos kainalosta ja varpaitten lämmittämisestä ja läheisyydestä. Kiitos, että opetit tyylin saloja, miten pienellä vaivalla ja vähällä rahalla saadaan ihmeitä aikaan pukeutumisessa.

Kiitos kaikesta uhrautumisesta eteeni kun olin pieni ja kun sairastin. Se lienee syynä siihen, että halusin olla kanssasi viimeiseen asti, hoitaen nyt vuorostani sinua. Äiti... Olit ja olet minulle niin rakas!

Tina

torstai 29. lokakuuta 2009

28.10.2009


Ristiriitaisia tunteita…

Kävin katsomassa äitiä sairaalassa. Äiti ei enää pysty syömään, hänellä on limaa keuhkoissa ja kurkussa ja sitä joudutaan imemään pois. Äidin silmät ja pää vähän liikkuvat, suu hyvin vähän. Vartalo on kokonaan liikkumaton. Kukaan ei ole sanonut, onko äiti halvaantunut, vai eikö hän vain liiku tai eivätkö käskyt aivoista tavoita jäseniä?

Puhuin äidille ja paijasin häntä. Äiti oli niin kaunis, vaikka on sairas. Hänelle oli laitettu lääkepumppu, joka mittaa jatkuvalla syötöllä kipulääkettä. Taitaa äidillä olla enää hyvin lyhyt matka maaliin.

Minulta pääsi itku, tekee pahaa katsoa äitiä niin avuttomana ja sairaana. Rukoilen, Herra armahda äitiä. Sinä, joka hengen äitiin olet pannut, voit hengen äidiltä myös ottaa ja antaa äidin päästä Jeesuksen luo.

Kiitän Herraa siitä, että vielä silloin kun äiti oli ymmärryksessä, vain muutamia päiviä ennen isäni kuolemaa, hän antoi elämänsä Jeesukselle. Miten ihmeellinen onkaan Jumalan ajoitus. Se ei koskaan petä.

Ristiriitaista on se, että toisaalta on hyvin kiitollinen olo siitä, että äidillä ei ole kipuja ja että äidin oloa helpotetaan kaikin mahdollisin keinoin, mutta toisaalta hyvin vaikeaa katsoa toisen kitumista ja kuihtumista.

En tiedä ymmärtääkö äiti sen, että olen läsnä, tai miten paljon hän ylipäätään ympäröivästä maailmasta ymmärtää. Silmistä toinen katsoo kattoon ja toinen hieman sivuun, joten katsekontaktia ei juurikaan tule. Äiti ei myöskään enää purista kättä, mitä hän teki vielä pari päivää sitten.

Mietin, että syöpä aivoissa ottaa päivä päivältä jonkin ruumiin toiminnon pois. Nieleminen on jo tosi huonoa, en usko, että äiti kunnolla edes enää näkeekään, hän on liikkumaton… Pian varmaan loppuu hengitys?

Toisaalta on suru äidistä, mutta toisaalta katse on tulevaisuudessa.

Tiedän, että näen isäni ja äitini iankaikkeudessa ja on jälleennäkemisen toivo…

Katse tulevaisuudessa…

Meille on tullut ja tulee jatkuvasti puhujapyyntöjä ympäri maailmaa. Toistaiseksi olemme pysäyttäneet kaiken ”toiminnan” ja olemme keskittyneet, ensin isän ja nyt äidin saattohoitoon. Emme ole palvelleet suomessa emmekä esirukouspalvelussa puhelimessa. Olemme täysin paikallaan seisomassa.

Tiedän, että näin pitää olla. Näin pitää tehdä. Tämä on ajanjakso, joka täytyy käydä läpi. Minun tulee muuttua. Turvarakenteiden on murruttava niin, että ainoa turva on Jeesus Kristus. Minun on opittava luottamaan siihen, että Herra tietää kaikkein parhaiten, mikä on minulle parasta ja tietää tarkalleen, mitä kestän, missä ja kuinka paljon. Isän ja äidin menettämiseen on olemassa Jumalallinen syy. Ja sen syyn tähden, vapautuu resursseja tehdä enemmän Jumalan valtakunnan työtä.

Tietoisuus tästä, saa minut katsomaan tulevaisuuteen. Jumalan suunnitelmaan.

Ensi vuonna lähdemme taas liikenteeseen ja silloin olen ja olemme taas käytettävissä. Afrikka on kutsunut meitä jo monesti, mutta viisautta on kysyä Jumalalta, missä ja milloin Hän haluaa meidän missäkin olevan. Ensi vuonna yritämme yhdistää pidemmän ajanjakson palvella Herraa Afrikassa, kiertäen useammassa maassa ja usealla paikkakunnalla.

Paikalliset seurakunnat ovat pyytäneet meidät opettamaan ja julistamaan Taivasten Valtakunnan evankeliumia, jota seuraa pelastumiset, parantumiset ja vapautumiset. Ovat jo kovasti suunnittelemassa edellistä kertaa suurempia herätys ja parantumis-ulkoilmakokouksia yhteistyössä toinen toistensa kanssa sekä pastoreille tarkoitettua suurempaa opetuskokonaisuutta. Todennäköisesti matkaamme Kisumuun, Murangaan sekä Mombasaan. Yritämme samalla matkalla vierailla myös Tansaniassa sekä Ugandassa, joista ollaan oltu meihin useita kertoja jo yhteydessä.

Amerikkalaiset ystäväni pyysivät meitä tulemaan yhdessä heidän kanssaan Indonesiaan vuonna 2011. Olemme innoissamme mukana. Paikalliset seurakunnat tulevat järjestämään herätyskokouksia usealla eri paikkakunnalla. Samoin olemme saaneet kutsun Intiaan, johon pyrimme myös matkustamaan 2011.

Pakistan on toistaiseksi jäissä. Menemme sinne heti kun Herra antaa luvan.

Odotan jo kovasti sitä, mitä Herralla on varattuna meille.

Kun menimme Arin kanssa naimisiin Herra puhui minulle Ruutista ja Booaksesta. Isän kuoleman jälkeen Herra muistutti minua Ruutin ja Booaksen rakkaustarinasta ja Hän käski minua katsomaan rakkauden hedelmää…. Liitosta syntynyt hedelmä on heidän poikaansa Oobed (joka oli Iisain, Daavidin isän, isä).

Nimi Oobed, tarkoittaa palvelemista. Ymmärsin, että näiden kaikkien tapahtumien kautta palvelutyö pääsee kasvamaan. Niin kuin Oobed kasvoi ja tuli Iisain isäksi, Daavidin isoisäksi, eli kasvoi aikuiseksi.

Näiden kaikkien elämässämme kokemien (hyvien, huonojen, jopa pahojen, järkyttävien ja kammottavienkin) asioiden tarkoitus on kasvattaa meitä, jotta me oppisimme luottamaan vielä voimallisemmin Jumalaan, kasvamaan hengelliseen aikuisuuteen. Jolloin palvelutyökin kypsyy aikuisuuteen, ihmeet ja voimalliset teot, pelastumiset, parantumiset ja vapautumiset pääsevät purkautumaan voimallisemmin esiin.

Missä ikävaiheessa sinä menet?

Oletko vaippapöksyinen ihmisen alku? Vai oletko jo ”sisäsiisti”, kävelemään oppinut pieni hengellinen ihminen? Ehkä olet jo teini-iässä? Tai nuori aikuinen? Vai peräti kypsä, aikuisuuteen kasvanut kristitty?

Oletko sinä valmis kohtaamaan vaikeuksia, joiden kautta ”hengen hedelmäsi” kypsyy?
Luonteesi jalostuu vai pidätkö oikeutesi ”mä nyt kun vaan olen tällainen” ja pysyä ”sellaisena”?
Haluatko pyrkiä hengellisesti eteenpäin vai odotatko, että palvelutyö tipahtaa syliisi sohvalle, hyvän DVD:n ääreen? En usko, että niin käy.

Meidän tulee jatkuvasti etsiä Herraa ja Hänen kasvojaan, Hänen ratkaisuitaan elämässämme. Ei vaan hokemalla ”tapahtukoon Sinun tahtosi” vaan myös tekemällä Hänen tahtonsa.

Jeesuksen nimessä…

maanantai 26. lokakuuta 2009

26.10.2009

Hyvää huomenta lukija…

Olen tässä seuraillut erästä Facebook-keskustelua masennuksesta ja heräsin 4.30 aamulla sitä pohtimaan, tutkimaan ja rukoilemaan Jumalan Sanan valossa.

FB-keskustelussa kovasti tuotiin esiin masennusta sairautena sekä sitä, että ihmisellä oikeus olla masentunut ja sitä, että Suomessa on paljon masentuneita, eikä sitä pitäisi hävetä.

Tuo on totta… Moni suomalainen kärsii jonkinasteisesta masennuksesta, joka varmasti osaltaan johtuu alaspainavasta ilmapiiristä, joka suomessa kaikkinensa vallitsee, se saattaa aiheutua lapsuuden traumoista, jotka taas voivat johtua siitä, että viimeisimmistä sodista on niin vähän aikaa.

Sotien aikana syntyneet ja kasvaneet lapset tottuivat elämään pelon sekä aikuisten huolen alla, ottamaan vastuuta liian aikaisin sisaruksistaan. Monet lapset joutuivat eroon perheistään, vanhemmistaan. Isät olivat rintamalla ja naiset hoitivat kodin ja lapset. Isä oli pois kotoa tai ehkä menehtyi rintamalla. Isän malli puuttui kokonaan tai jäi vähäiseksi.

Nämä lapset synnyttivät lapsia ja siirsivät omaa traumaattista kokemustaan eteenpäin. Mietitään vielä sitä, että silloiset nuoret elivät ”kuin viimeistä päivää”, vanhoille perinteisille arvoille ei enää annettukaan arvoa. Sodan jälkeen kuolleilta omaisilta on saattanut jäädä kertomatta jotakin oleellista, ja heidän kuoltuaan on paljastunut muitakin lapsia, (syrjähypyistä/sotilaista syntyneitä) ”lehtolapsia”, joista muu perhe ei ole tiennyt mitään.

Mietin, mitenkä paljon nämä tapahtumat vielä vaikuttavat tähän päivään? Äitini ja isäni syntyivät sodan aikana. Ovatko he siirtäneet traumojaan minuun? Jos ovat niin miten?

FB-keskustelussa käskettiin ihmisten, jotka olivat sitä mieltä, että masennukselle ei pidä antaa valtaa, katsomaan peiliin ja epäiltiin, ettei heillä ole kokemusta masennuksesta tai siihen taipuvaisuudesta.

Mietin itseäni… Ensimmäisen kerran koin olevani masentunut vuonna -85. Olin 19-vuotias. En tiennyt sellaisesta kuin masennus mitään. Ihmettelin vain kuin mikään elämässä ei oikein maistunut. Ajattelin, että se menee ohi ja on vaan joku tilanne tai olosuhde, että on tylsää tai jotain… Näin muistelen ajatelleeni silloin. En osannut hakea apua lääkäriltä, koska en tiennyt, että sellainen sairaus on olemassa kuin masennus. Tilanne helpottui kun sain töitä ja elämääni uutta sisältöä.

Vuonna -88 sain ensimmäisen lapseni. Kaikki piti olla hyvin, mutta olin hyvin alavireinen. Synnytys ei mennyt kuten oltiin suunniteltu. En voinutkaan synnyttää normaalisti vaan minut jouduttiin leikkaamaan ex tempore ja vauva syntyi keisarinleikkauksella. Leikkauksen jälkeen liikkuminen oli rajoitettua. Leikkaushaava oli kipeä eikä maitoakaan tullut vauvalle ruoaksi. Neuvolassa kehotettiin imettämään, rinnat oli ruvella ja maitoa ei tullut. Koin voimakasta huonommuutta, kun en kyennyt imettämään vauvaani. Mieheni teki paljon töitä ja oli pois kotoa. Kun hän oli kotona, hän riiteli puhelimessa isänsä kanssa työasioista. En saanut häneltä minkäänlaista apua lastenhoidossa, kantamisessa tai muussakaan. Itse piti vain hoitaa kaikki.

Silloin usein iltaisin olin parvekkeella ja juttelin tähdille (en tuntenut silloin Jeesusta)… Pyysin niitä auttamaan kun mulla oli niin paha olo. Välillä tuntui siltä, etten jaksa ja kävelen vauvan kanssa junan alle. En hakenut apua, koska en tiennyt, että on sellainen sairaus kuin masennus. Siitä ei puhuttu silloin neuvolassakaan. Ajattelin, että olen vain väsynyt, koska vauva toi vastuuta.

Elämä meni painollaan ja masennus hellitti. Tai siis se, mitä en tiennyt masennukseksi. Pidin sitä vain eräänä ajanjaksona elämässäni.

Sitten joku kertoi minulle, että on olemassa sellainen sairaus kuin masennus. Menin lääkäriin ja lääkäri haastatteli minua 45 minuuttia ja totesi minun olevan masentunut ja määräsi lääkkeitä. Lähdin sieltä reseptin kanssa ja aloitin kuurin. Lääkkeet väsyttivät ihan kamalasti ja tuntui, että ne vievät minua ”usvaputkeen”, mikään ei tuntunut miltään. Joten menin uudelleen lääkäriin. Sanoin, etten halua syödä tällaisia lääkkeitä, jotka väsyttää ja muuttaa minua niin, että mikään ei tunnu enää miltään. Lääkäri sanoi, että masennukseen pitää syödä lääkkeitä. Ja hän kertoi, että masennus tulee lapsuudesta ja se johtuu vanhemmista ja suvusta ja taipumuksista ja vaikeista elämäntilanteista ja ihmissuhteista jne jne jne.

Minusta tuntui siltä, että minua manipuloitiin ja vakuuteltiin, että minun olisi pitänyt syödä lääkkeitä, jotka turruttavat minut. Sanoin lääkärille ja lääkkeille ei kiitos ja lähdin ulos.

En syönyt lääkkeitä enkä ottanut vastaan diagnoosia. Ajattelin, että en usko pätkääkään tuon lääkärin puheita, vaan on oltava jokin muu keino.

Pian tämän jälkeen tulin uskoon ja aloin lukea raamattua.

FB-keskustelussa epäiltiin, että uskovat, joihin epäilijä itsekin lukeutuu, haluaisivat tietoisesti lisätä toisen taakkaa kun masentuneisuus pannaan omaksi syyksi. Esiin keskustelussa tuotiin myös rukoiltavan ”lisä” taakottaminen esirukoustilanteessa rukoilijan toimesta, vaikka esirukouksen tulisi olla vapauttavaa. Penättiin myös esirukoilijan vastuuta.

Masentuneisuus ei ole kenenkään syy ja epäilen vahvasti, että esirukoilija tarkoituksella taakottaisi rukoiltavaa tai että esirukoilijalla olisi ”pahat ajatukset” ja tietoinen tarkoitus alaspainaa rukoiltavaa. Joskus esirukoilija tukee joskus taas joutuu/saa opettaa rukouksen pyytäjää.

Miksi menet esirukoiltavaksi tai pyydät esirukousta? Siksikö, että sinua paijataan masennuksessa tai itsesäälissä päähän ja osoitetaan myötätuntoa, vai haluatko Jumalallisia ratkaisuita elämääsi ja elämäntilanteeseesi? Vai ehkä siksi, että muut rukoilee ja sinun ei itse tarvitse nähdä vaivaa? Vai etkö jaksa itse rukoilla? Vai pelottaako sinua? Ehkä tahdot nopean ”instant” ratkaisun, käsittelemättä syitä?

Keskustelussa myös ihmeteltiin ja penättiin perusteluita siitä, kuinka uskova voi perustella sitä, että masennus johtuisi jostain vihollisen hyökkäyksestä. Ja viitattiin siihen, että raamattu on täynnä masentuneita ihmisiä, Job jne. Epäiltiin myös sitä, että sellainen ihminen haluaisi lyödä ja valmiiksi maassa makaavia ihmisiä.

Näin on. Raamattu on täynnä ihmisiä, jotka elivät elämää. Tekivät virheitä, maksoivat hintaa. Vanhassa testamentissä on paljon esimerkkejä henkisistä vaikeuksista esim juuri Job, Daavid, Jeremia ja esim Elia, joka piehtaroi itsesäälissä. Joskus totuus tai kiperä kysymys tekee kipeää ja tuntuu enemmän lyönniltä kuin lohdutukselta tai ajattelemaan herättämiseltä, mutta totuus tekee vapaaksi.

Mutta sen tähden meille annettiin Jeesus, Kristus, joka on Jumalan poika ja jonka kautta meillä on pääsy (tie, totuus ja elämä) kaikkein pyhimpään eli Jumalan läsnäolon todellisuuteen. Emme enää elä vanhan liiton aikaa… Masennus voi olla tosiasia, mutta se ei ole totuus. Totuus on yksin Jeesuksessa Kristuksessa ja Hänen kauttaan olevissa voitoissa. Ehkä vielä näkymättömissä, jotka tulee kutsua näkyväisiksi. Tämä on Taivasten valtakunnan evankeliumia, jossa on Jumalan voima. Ehkä esirukoilija on kutsuttu tekemään juuri tätä?

Olen tutkinut paljon sairautta, ja sairauden juuria, sekä parantumisen tasoja sekä esirukouksen merkitystä parantumisessa. Näistä alueista myös opetan.

En mene koko opetuskokonaisuuteen, mutta tuon pari kohtaa esille. Job 2:7, Niin saatana meni pois Herran edestä ja löi Jobiin pahoja paiseita, kantapäästä kiireeseen asti. ja 3:25 Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi, ja mitä minä pelkäsin (engl…KAUHISTUIN), se minulle tapahtui. Lopulta Job parantui ja sai kaksinkertaisen annoksen.

Tiedän, että moni ei tykkää tästä, mitä sanon seuraavaksi… mutta sanon sen kuitenkin.

Kaikki sairaus on perkeleestä, se on vihollisen aikaansaamaa, koska vihollinen on tullut vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Mutta perkelekin on Jumalan perkele… ja siksi Jeesus tuli maailmaan, että meillä olisi elämä ja yltäkylläisyys. Joh 10:10 Varas ei tule muuta kuin varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.

Yltäkylläisyys ei tarkoita sitä, että elämässämme kitkutellaan, tavalla tai toisella, päivästä toiseen.

San 20:27 Ihmisen henki on Herran lamppu: se tutkistelee sydämen kammiot kaikki.

Vihollinen ottaa jokaisessa heikkoudessa etulyöntiaseman. Monta kertaa me emme voi vastaanottaa parantumistamme linnakkeen tähden. Fyysinen heikkoutemme saattaa alkaa luonnollisesta tapahtumasta, mutta sitten vihollinen vahvistaa kivun hetkellä sen linnakkeella.

Esimerkiksi: auto-onnettomuuden tai trauman jälkeen vihollinen voi ahdistaa tai masentaa, heikkouden hetkellä, pelolla tai kauhulla. Kun henkisesti loukkaantuu tai läheinen loukkaa/satuttaa vihollinen tahtoo ahdistaa vihalla tai raivolla. Kauhistuttava tilanteen tullessa, vihollinen on valppaana lisäämään sen alueen kipua linnakkeella. Vielä vuosien jälkeenkin me voimme lievittää muistoa ja taistella, antaaksemme itsemme luottamukseen ja intimiteettiin eli läheiseen suhteeseen.

Jos me aiomme nähdä suurempaa vapautumista parantumisen alueella kehoissamme, meidän tulee myös parantua elämämme kolhuista, ikään kuin peittää heikot alueemme elämässämme ja poistaa heikkoudet siitä. Rukoile Jumalan tulta paljastamaan ja polttamaan jokaisen sairauden juuri.

Jesaja 61:3 puhutaan masennuksen hengestä. Alkuperäinen sana tavallisesti tarkoittaa heiveröistä, voimatonta, heikkoa. Samaa sanaa käytetään myös lampun hiipuvasta liekistä (Jes 42:3) sekä silmien hämärtymisestä (1 Sam 3:2).

Masennuksen henki ei ole Pyhä Henki. Jos masennuksen henki ei ole Jumalan antama Pyhä Henki… niin mikä henki se sitten on?

Monesti unohdamme pelastuksen merkityksen. Pelastuminen: hengen, sielun (järki, tahto ja tunteet) ja ruumiin alueella.

Ilm 7:10 "ja he huusivat suurella äänellä sanoen: "Pelastus (juuri-sanana sozo) tulee meidän Jumalaltamme, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalta".

Kun Jeesus tuli maailmaan, Hän kantoi edestämme, Golgatan keskimmäisellä ristillä, kaikki synnit ja sairaudet. Me pelastumme ja olemme pelastuneet Hänen nimessään. Itse pelastus-sana on mielenkiintoinen. Tutkiessamme sitä, voimme löytää mielenkiintoisia ja mieltä vavisuttavia asioita. Pelastus-sanan juuri on sanassa SOZO. Tämän SOZO-sanan merkitys on pelastaa, tehdä kokonaiseksi, parantaa, olla kokonainen. Pelastus siis pitää sisällään parantumisen ulkoisista vammoista/sairauksista kuten myös sisäisen parantumisen.

Tehdä kokonaiseksihan tarkoittaa sitä, että täytetään se kohta, josta jotakin puuttuu. Pelastaa tarkoittaa iankaikkisuuteen pelastumisen lisäksi myös kiperistä tai vaikeista tilanteista ja olosuhteista pois auttamista eli pelastamista. Olla kokonainen taas viestittää siitä, että se on koko ajan olemassa oleva olotila. Jos joku on koko ajan olemassa, niin sehän on silloin ON. Ja Jumalammehan on iankaikkinen Jumala, joka on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti eli HÄN siis ON.

Silloinhan me voimme luottaa siihen, koska Jumala ON, niin silloin myös pelastus ON, tehdä kokonaiseksi ON, parantuminen ON ja olla kokonainen ON. Kaikki ne ovat kokoajan olemassa olevia. Ei siis 2000 vuotta sitten tapahtuneita asioita tai vain osaa yllämainituista sisällään pitäviä, vaan pelastus pitää sisällään täydellisen pelastumisen, parantumisen ja ehyeksi tulemisen ja siinä pysymisen tässä ajassa, tänään, NYT ja tulevaisuudessa. Ja tästä kuuluu kunnia yksin Jumalalle!

Jeesuksen nimessä!

lauantai 17. lokakuuta 2009

17.10.2009


Heipä hei lukija…

Kävin tänään työpäivän päätteeksi katsomassa äitiä sairaalassa.

Äidin kunto on dramaattisesti huonontunut. Hän ei enää kykene itse syömään. Äiti ei hahmota ympäristöänsä, eikä näe kunnolla. Hän ei pysty enää kävelemään vaan häntä kuljetetaan pyörätuolilla. Vapina on lisääntynyt todella paljon ja tasapainoaisti ei toimi. Lääkkeet aiheuttavat väsymistä ja veden pyörimistä suussa.

Kun saavuin sairaalaan, oli hoitaja syöttämässä äitiä. Ruoka oli jo kerinnyt jäähtymään kun astuin hoitajan tilalle syöttämään äitiä. Äiti yritti olla tosi reipas. Jälkiruoka oli sitruunan makuista ”jotakin kummallisen näköistä” mousseeta? Ja äidin mielestä se oli pahaa. Jauhelihakeitto meni paremmin. Leipä oli kuivahkoa, joten sekin jäi syömättä. Annoin äidille palan suklaata, josta hän sanoi, että nyt on hyvä!

Äiti oli tosi suloinen (mitä hän ei ennen leikkausta kovinkaan ollut) hän piti kädestäni kiinni ja sanoi, ensimmäistä kertaa elämässään, minun olevan kaunis. Ja puhui että hänen Tina hoitaa kaiken.
Äiti myös pyysi päästä pois. Ja sitten häntä alkoi itkettää, ettei hän jaksa, kun hän on niin hullu. Yritin sanoa äidille, että hän ei ole hullu vaan hänellä on syöpäkasvain aivoissa, joka aiheuttaa motorisia, emotionaalisia ja ajattelunkin ongelmia.

Hiukset on lähtenyt toiselta puolelta päästä sädehoitojen takia. Harjasin kuitenkin äidin hiukset ja sanoin, että hoitajat Töölössä olivat leikanneet äidin hiukset niin lyhyeksi, ettei äidille saa enää ponnaria, mutta pinnillä hiukset voi kiinnittää, etteivät tule silmille.

Olen yrittänyt lakata äidin kynnet, hoitaa kädet ja jalat säännöllisesti, jotta ne pysyisivät kunnossa ja tulisi paljon kosketuksia. Äiti ei tykkää kun kasvoihin on kasvanut karvoja, mutta en ole uskaltanut niitä nyppiä, koska se tuottaa kipua.

Niin kuin isänikin kohdalla… Aina kun lähdin, sanoin, että rakastan sua isä… niin sanon äidillekin. Rakastan sua äiti… Tänään äiti vastasi joo joo… normaalisti hän ei vastaa mitään.

Koskaan ei tiedä, milloin näkee äidin viimeistä kertaa, koska hänen vointinsa on huonontunut päivä päivältä.

On vaikeaa katsoa vierestä toisen kipua ja turhautumista kun kroppa ei tottele eivätkä sanat tule suusta ulos, vaikka ne mielessä olisivatkin. Isän järki pysyi kirkkaana loppuun asti, mutta äidillä juuri pää on heikoin kohta (isällä sydän oli se, joka kaikki aikaisemmat vuodet reistaili), äidillä ei taas ollut muuta kuin oireileva pää (migreenit, aivokuume ja tumor, joka äityi kesällä syöväksi).

Tänään mietin surua… Isä puhui kivun väristä, että hänen kipunsa väri oli ruskea… Minä mietin, minkä värinen on suru?

Surun syvyys, kun lapsuus päättyy ja äiti ja isä katoavat iankaikkisuuteen, on syvää.

Vaikka elämän aikana on oppinut monenlaisia suruja, aikaisempien ihmissuhteiden (lue: avioliiton) päättyminen, ystävyyssuhteiden katoaminen, omaan persoonaan kohdistuneet krittiikki ja syytökset, palvelutyöhön kohdistuneet mustamaalaukset ja pilkka. Yrittämiseen ja yrittäjänä olemiseen kohdistuneet ivasanat. Lapsiin liittyvät asiat koulukiusaaminen ja heidän tekemänsä väärät valinnat… Silti lapsuuden päättymisen ja vanhempien menetyksen suru, sairauden aiheuttama kipu (lue: syöpäkipu), jota he ovat kokeneet on surua ”parhaimmillaan” vai pitäisikö sanoa ”pahimmillaan”?

Niin kuin lapsienkin kohdalla, myös vanhempien kohdalla, toivoisi, että voisi tehdä jotakin vain helpottaakseen toisen oloa. Rukoilla voit, se riittää.

Mietin siis surun väriä….?

Se on syvän harmaa, hiilen harmaa, jopa musta. Siinä näkyy päätös, elämän päätös, ajanjakson päätös.

Miten väri muuttuu?

Mieleeni tulee ensimmäisenä aamurusko. Kun aamu alkaa sarastaa. Ensin on täydellinen pimeys (musta), sitten tulee kajo, aamun kajo (harmaan eri sävyt), joka voimistuu ja lopulta päättyy täydelliseen kirkkauteen (valkoinen).

Uskon, että näin on meidän elämämme, aallokonkin kanssa. Kun on aallon pohjalla, ei valoa näy, kun nousee aallon harjalle, siellä voi ratsastaa ja nauttia näkymästä, kirkkaudesta, valosta, tuulesta, viimasta, vauhdista…. mutta kun pääset takaisin aallon pohjaan, kaikki avaruus ja tila, on kadonnut.

Tuskaan ja suruun ei saa jäädä makaamaan. Suru kaivaa helposti kuopan. Tuska tekee saman.

Muistan pienenä kun opettelin ajamaan polkupyörällä. Ensin isä oli pitämässä tarakasta kiinni, lopulta hän huijasi pitävänsä, mutta päästikin irti ja tasapainoni säilyi - ajoin siis itse.

Kun olin oppinut ajamaan, se sujuikin aika mukavasti. Mutta joskus kaaduin. En koskaan, kaatumisen jälkeen, jäänyt maahan makaamaan vaan nousin ylös, putsasin housut tai totesin, että polven iho meni rikki, kävin äidillä sen putsauttamassa ja laastaroimassa polven ja sen jälkeen matka taas jatkui. Näillä ”pipeillä” jopa leuhkittiin kavereille, ”kato mikä mulla on” ja laastarin alta näytettiin ruhjetta.

Näin sen pitäisi meillä aikuisillakin mennä. Suruun (vastoinkäymiseen) ei pidä jäädä makaamaan ja muhittamaan. Pitää nousta ylös, putsata ruhje, hoitaa se ja jatkaa matkaa. Arpi surusta todennäköisesti jää, niin kuin ruhjeestakin.

Mutta arvet kuuluvat elämään. Ne kertovat eletystä elämästä ja kokemuksista, joita ilman elämämme olisi aika tylsää, eikä olisi mitään muistelemisen arvoista. Arpien tuomista kokemuksista voi myös jakaa toiselle elämänkokemuksena ja viisautena. Antaa oma kokemus kaverille rakennusaineeksi.

Mä oikeasti rakastan elämään sen kaikissa sävyissä. Välillä sattuu, välillä ei. Mutta Elämä jatkuu joka tapauksessa. Sinussa, minussa, lapsissamme, lapsenlapsissamme… Osa sinua ja minua.

Jeesuksen nimessä…

maanantai 12. lokakuuta 2009

11.10.2009


Ihana viikonloppu!

Juoksimme perjantaina Hulluilla Päivillä ja etsimme uutta tietokonetta. Menimme ensin Aleksille ja totesimme, että koneet olivat loppuneet jo aamupäivällä. Avulias, meitä palvellut myyjä soitti Jumboon ja ilmoitti, että Jumbossa ko. koneita vielä olisi.

Kiersimme ensin ostamassa Casan tupla-lakanasetin Antamolaan ja täydensin myös HeavenlyNailsin meikkivarastoja. Vietävää mökille oli aika paljon, mutta tuotavaa sieltä kaatopaikalle oli muuten paljon enemmän.

Aleksilta ajoimme vielä Jumboon hakemaan konetta. Olin tosi tyytyväinen hankintaan. Nyt opettelen sitä käyttämään ja tämä vanhempi jää sitten kirjanpidollisille ym. vastaaville asioille ja uudella koneella käsittelen musiikin ja kuvat.

Kävimme lauantaina moikkaamassa äitiä sairaalassa ja sen jälkeen lähdimme ajamaan mökille.

Saimme nauttia koko viikonlopun ihanasta säästä. Kävimme rannalla, jossa Ari tyhjensi veneen ja minä otin valokuvia. Sitten samoilimme metsässä ja löysimme suppilovahveroita. Jätimme ne poimimatta, koska meillä ei ollut koria mukana.

Teimme ihanaa ruokaa ja kävimme saunassa. Lämpötila ulkona laski nollaan, mutta mökissä oli ihanan lämmintä, poltimme takkaa ja nautimme sen lämmöstä.

Tänään sunnuntaina lähdimme aamiaisen jälkeen uudelleen rantaan. Palasimme mökille hakemaan sienivehkeet ja lähdimme hakemaan suppilovahveroita. Keräsimme niitä useita litroja. Tarkoituksenamme on kuivata niistä osa ja osasta ajattelin tehdä piirakkaa ja osan säilöä.

Säilöminen on kokonaan uusi maailma. En ole koskaan säilönyt mitään, koska äiti ja isä ovat aina laittaneet minulle kaikki valmiiksi, mehuista hilloihin.

Nyt olenkin tilanteessa, jossa joudun opettelemaan uusia asioita säilömisestä ja mehun tekemisestä. Pääsen myös ensi syksynä marjametsään, koska marjat täytyy nyt sitten kerätä itse (aikaisemmin ne on siis tullut pakastevalmiina pakastettavaksi).
Tämä taitaa olla aihealue, jota tulee vaalia.... opetella itse ja opettaa myöhemmin eteenpäin.

Sienimetsän jälkeen istuin terassille lukemaan sisustuslehteä. Sanoin Arille, että tuntuu tosi ihanalta olla vaan ja lukea lehteä. Tässä ollaan kuitenkin menty sellaista haipakkaa, että näköä haittaa :) Monenlaista on tapahtunut ja sattunut, surua, iloa, murhetta, naurua... kaikkea niitä yhdessä, mutta päällimmäisenä on kuitenkin ollut haikeus...

Palattuamme kotiin tunsin itseni todella rentoutuneeksi ja levänneeksi.

Huomenna taas alkaa työt ja paluu arkeen. Yritän nyt säännöllisesti pitää joka toisen viikonlopun vapaana ja joka toisen lauantain tehdä töitä. Se on varmasti hyvä tempo. Vapaaviikonloppuina suunnataan luonnon keskelle, rauhaan... Kuuntelemaan, katselemaan ja rentoutumaan.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

07.10.2009


Lokakuussa jo mennään....

Elämä jatkuu vielä kuoleman ja kuolemisen ympärillä. Ei vaan pelkästään isän kuoleman tai äidin sairauden, vaan myös itselle kuolemisen ympärillä.

Kuoleman käsittely ei ole helppoa ja siitä puhuminen vielä vaikeampaa, koska on hyvin vähän keskustelukumppaneita, jotka siitä pystyvät puhumaan.

Kuolemasta puhuessa tulee helposti tunnesoppaa...

Olen paljon miettinyt sairastamista tai pikemminkin syöpää. Se jäytää sisältä. Isällä oli keuhkoissa syöpä, joka levisi maksaan, munuaisiin ja selkärankaan. Näiden lisäksi syöpä oli nakertanut kylkiluita, haurastuttaen niitä ja söi luun pinnalla olevaa kalvoa, jota isä kuvasi "ruskeaksi kivuksi" kivun taajuuden mukaan.

Katkeruus, viha, kauna, raivo, voimakas vaatimus ja paha puhe (Ef 4:31) (suomalainen käännös käyttää sanaa huuto (joka kyllä joskus voi olla hyväksi) ja jonka sijaan englantilainen KJV käyttää sanaa "voimakas vaatimus"). Nämä voisivat olla asioita, jotka jäytävät luuta kuin syöpä ja niiden kivun tuottama frekvenssi voisi juuri olla ruskea... tai peräti musta.

Isän parina viimeisinä saattohoidon viikkona aloin pyytää Jumalalta, joka ihmiselle hengen antaa ja joka ihmiseltä sen voi myös pois ottaa, että hän ottaisi isän hengen, ennenkuin isän syöpä leviää aivoihin ja/tai ennenkuin kipu muuttuu mustaksi.

Tuntuu hullulta eli aiheuttaa ristiriitaisia tunteita se, että haluaisi ihmisen olevan lähellä, mutta että rakkaudesta häneen ei haluaisi hänen tuntevan kipuja ja saa sinut rukoilemaan asiaa täysin irrallaan inhimillisistä tunteistasi. Uskon, että se on Jumalan Hengen aiheuttamaa tai paremmin sanottuna aikaansaamaa rakkautta toista ihmistä kohtaan.

Olen miettinyt, että tavallaan lapsuuden taakse jättäminen "tyttärenä olemisen loppuminen" asettaa haasteita. On vaikeaa puhua kuolemasta, koska siihen liittyy voimakas inhimillinen ikävä. Mutta on myös vaikeaa puhua asioista, jotka ovat ja on elämään liittyviä, koska monasti niihin liittyy loukkaantumisia.

Rakkaus toista ihmistä kohtaan saa sinussa halun olla loukkaamatta häntä, mutta joskus voi elämässä olla vaikeita asioita, joista täytyy pystyä puhumaan ja jotka liittyvät perheeseen tai perheen elämään, oman perheesi tai seurakuntaperheesi.

Olen oppinut vuosien varrella, että ensin puhutaan Jumalalle asiasta ja sen jälkeen vasta perheenjäsenille.

Joskus puhuminen voi olla hankalaa, jos puheen tuottajan ja sen vastaanottajan frekvenssi on erilainen. Se voi olla erilainen taustoista, koulutuksesta, elämänkokemuksesta, iästä, tunnetilasta tai vastaavasta johtuen. Miten siis ohjata sanat siinä muododossa, ikäänkuin oikealla taajuudella, jotta vastaanottaja kykenee sanat tai asian vastaanottamaan.

Jos vastaanottajalla on haava sydämessä, joka ei ole vielä parantunut, voi sinun puheesi taajuus saada reagoinnin vastaanottajan kivun taajuuteen ja saa aikaan raivostumisen tai puolustautumisen, vaikka asiasi hyvä olisikin ja motiivisi puhdas.

Itselle kuoleminen, omien haavojen parantumiseen antautuminen, oman heikkouden myöntäminen on vaikeaa. Se voi olla vaikean lisäksi myös todella vaikeaa.

Parantumisen tiellä voi olla ylpeys. Kuka tuo on minulle sanomaan... Tämä tulee esiin helposti seurakunnassa, kun "rivimiehistö" antaa rakentavaa palautetta "pastorille". Se varmasti tulee myös vielä helpommin esiin silloin kun lapsi antaa palautetta aikuiselle.

Lapsikin, kuten "rivimieskin" on ihminen ja Jumalan oma, jota Jumala käyttää omiin tarkoitusperiinsä sekä niiden toteuttamiseen. Meidän vanhempina ja hengellisinä vanhempina tulee kuunnella, ottaa vastaan ja tutkia, Herran edessä sydämemme, onko "lapsen" puheissa jokin perä....?

Jos läheisen kuolema on kamalaa on itselle kuoleminen aivan yhtä kamalaa, vaikka ehkä inhimillinen suru saattaa olla vähäisempi jälkimmäisessä.

Mutta jokaisesta kuolemasta alkaa uusi elämä. Jokaisesta kuoleman kohtaamisesta tulee voitto. Koska Jeesus kuoli ristillä syntiemme tähden, haudattiin ja josta Hän nousi ylös, eikä kuolema voinut Häntä pitää. Kuolema ei voi pitää myöskään sinua eikä minua! Kuoleman ja hautaamisen jälkeen tulee aina ylösnousemus.

Siispä... antaudu kuolemaan itsellesi!

Jeesuksen nimessä!

torstai 1. lokakuuta 2009

01.10.2009

Lueskelin aamulla Hebrealaiskirjettä, ensimmäistä ja toista lukua.
Silmiini osui kaksi jaetta...

Hebr 1:14 Eivätkö he kaikki ole palvelevia henkiä, palvelukseen lähetettyjä, niitä varten, jotka saavat autuuden periä?

Tässä puhutaan enkeleistä, enkelien toimista sanansaattajina ja toteuttajina autuuden perijöitä varten.

Mietin sitä, kuinka ihmiset pelästyvät kun puhutaan enkeleistä, jotka palvelevat ja ovat meitä varten palvelemaan lähetettyjä.

Olin kerran pavelemassa seurakunnassa, jossa näin enkeleitä kulkemassa penkkien välissä ja palvelevan ihmisiä ja näin mitä näille ihmisille tapahtui, mistä he vapautui ja parantui. Puhuin ääneen mitä näin.

Kokouksen jälkeen tuli eräs nainen rukouspalveluun ja sanoi, että hänestä tuntui kauhealle kun olin puhunut enkelien palvelemisesta seurakunnan keskellä kun hänen mielestään vain Pyhä Henki voi palvella seurakunnan keskellä. Kysyin, eikö hän usko enkeleihin? Hän kuitenkin kertoi nähneensä enkelin tilanteessa, jossa hän oli ajautumassa autokolariin. Tämä enkeli oli pelastanut hänet kolarista. Mutta hän ei kyennyt ymmärtämään, kuinka enkelit palvelisivat seurakunnassa ja seurakunnan keskellä. Hän ei myöskään kyennyt olemaan rukoilavana koska häntä tämä enkeli-asia häiritsi. Hän lähti rukouspalvelusta pois.

On sangen harmillista, että meille on perinteisesti opetettu hyvin suppeasti raamatusta. Vain "tietyistä kohdista", ei kokonaisvaltaisesti raamatun linjasta kristityn elämässä.

Apostoleiden aikaan oli tuiki tavallista, että enkelit vierailivat esim sanansaattajina. Muistatko, kun (Apt 12) enkeli meni ja herätti Pietarin ja johdatti hänet pois vankeudesta. Pietari meni ystäviensä luo (Apt 12:13-17) koputti ovelle. Joku tuli avaamaan ja kuuli Pietarin äänen ja ovea avaamatta juoksi kertomaan muille kavereille, että Pietari on oven takana... Ja ne muut sanoivat, "ei se mikään Pietari ole vaan Pietarin enkeli".

Vääristynyt kuva Jumalasta

Ohuen raamatunopetuksen tähden monilla meillä on vääristynyt kuva Jumalasta

Jumalaa pidetään "kuuman kiven heittäjänä", joka rankaisee jokaisessa hetkessä ja pienestäkin tekemästämme rikkeestä putoaa taivaasta kuuma kivi päähän.

Monet ihmiset ovat täysin allergisia kaikelle uskosta puhumiselle, koska heitä on lyöty raamatulla "ympäri korvia" ja tuomittu vaikka minne... Tällaisia ihmisiä on hyvin vaikeaa lähestyä.

Hebr 2

Toinen kohta, joka aamulla nousi silmiini, lukiessani Hebr 2. luvun alusta... Jae 8:
asetit kaikki hänen jalkojensa alle. Sillä, asettaessaan kaikki hänen valtansa alle, hän ei jättänyt mitään hänen allensa alistamatta. Mutta nyt emme vielä näe kaikkea hänen valtansa alle asetetuksi.


Tässä viitataan perkeleen vallan kukistamiseen ja ihmisten voittamisesta Jeesukselle Kristukselle, Jumalan valtakuntaan, pois kapinasta (Hebr 1:13, 1 Kor 15:24-28, Ef 1:10 ja Ilm 20).

Jos enkeleille oli annettu tietyt tehtävät ja valtuutus niiden tekemiseen eli toimintakenttä... voit arvata, että niin Jeesuksellekin oli. Jeesuksen toiminta-alue oli huomattavasti laajempi. Enkeleillä oli kuolematon ruumis, heitä ei voitu naulata ristiin, joten Jumala antoi ainokaisen poikansa, Jeesuksen Kristuksen, joka oli Hänen kaikkein kallempansa ja kaikkein parhaimpansa. Paras lahja, jonka ihminen vain voi saada Jumalalta.

Kristuksen sovitustyö, iankaikkinen elämä, lahjana Jumalalta.
Mitä se tarkoittaa?

Se tarkoittaa sitä, että vaikka emme nyt näe, luonnollisilla silmillämme, kaiken vallan olevan Jumalalla, Valta kuitenkin on Jumalalla. Jos Jeesukselle annettiin kaikki valta, niin silloin ei mikään elämän olosuhde, tilanne, tunne, ympäristö tai muu vastaava ole olematta alistettu Jeesuksen vallan alle.

Mitä meidän tulee oivaltaa?


Se, että Jeesus vapautti sinut ja minut, meidät, teidät ja heidät kaikesta vaivasta, ahdistuksesta, olosuhteesta, tunteesta, surusta, kivusta, hylkäämisestä. Hän vapautti meidät sielun kahleista: järjen, tahdon ja tunteiden esteistä, jotka estää meitä elämästä täysipainoista elämää Kristuksessa olosuhteista huolimatta.

Siispä rukoilen...

Herra anna meille näkevät silmät ja kuulevat korvat, jotta oppisimme ymmärtämään ja näkemään, miten suuria salaisuuksia meille on kätketty Kristuksessa. Miten suurella rakkaudella Herra on meitä rakastanut, että antoi kaikkein kalleimpansa ja rakkaimpansa, jotta voisimme päästä takaisin Jumalan, Isän yhteyteen.

Jeesus on tie, jota käydä Jumalan luo. Totuus, joka tekee meidaät vapaaksi petoksesta ja valheesta. Ja Elämä, joka maistuu elämältä ja joka jalostettuna, sanasta vaarin ottaneena, Pyhän Hengen läheisyydessä, Jumalan mielenmukaisilla valinnoilla sekä lihalle (lue: itselle) kuolemisen kautta, johtaa meidät iankaikkiseen läheisyyteen ja elämään Jumalan, Kaikkivaltiaan Isän kanssa, jo nyt, tässä ajassa.

Jeesuksen nimessä!

torstai 24. syyskuuta 2009

24.09.2009


Tänään saatoimme isän viimeiselle matkalleen...

Äitini on sen verran huonossa kunnossa, ettei hän pystynyt lähtemään rullatuolillakaan mukaan, joten meitä saattajia oli vain neljä: minä, Ari ja pojat.

Tämä viikko on ollut todella kurja. Tähän asti kurjin viikko elämässäni.

Sain alkuviikosta tietää, että joku on yrittänyt kirjautua nimelläni netmissioon ja yrittänyt vaihtaa salasanan.

Sain kuulla perheeseeni liittyvän ikävän asian, joka harmittaa minua tosissaan ja olen siitä todella vihainen perkeleelle ja vaadin ja tulen vaatimaan joka ikisestä tappiosta lisää sieluja Taivasten Valtakuntaan.

Ystävättäreni ja minulle erityisen rakas "luottosisar" soitti ja kertoi, että hänellä on verisuonten kalkkeuma vasemmalla puolella aivoissa ja välillä hän on todella huonossa kunnossa. Rukoilin ja rukoilen, että Herra... Älä ota tätä sisarta vielä pois mun elämästä... Sitä mä en kyllä enää kestäisi.

Äitini tila on huonontunut todella paljon tämän viikon aikana. Hän ei juurikaan enää kommunikoi ymmärrettävästi, tarvitsee vaippoja, koska ei hallitse enää toimintoja, ei jaksa olla hereillä kunnolla edes vierailumme aikaa, vaan silmät lupsahtelevat kiinni.

Ja sitten vielä, kaiken kukkuraksi, isäni hautajaiset.

Tuntuu aika paljolta yhdelle ihmiselle ja tästä syystä en palvele tänä aikana, kun teen surutyötä, koska koen, etten ole kykenevä rukoilemaan kenekään puolesta, omatkin rukoukseni ovat vain syviä huokauksia... mutta...

Raamattu sanoo 2 Kor 1:3-7
Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, 4 joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. 5 Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta. 6 Mutta jos olemme ahdistuksessa, niin tapahtuu se teille lohdutukseksi ja pelastukseksi; jos taas saamme lohdutusta, niin tapahtuu sekin teille lohdutukseksi, ja se vaikuttaa, että te kestätte samat kärsimykset, joita mekin kärsimme; ja toivomme teistä on vahva, 7 koska me tiedämme, että samoin kuin olette osalliset kärsimyksistä, samoin olette osalliset myöskin lohdutuksesta.

1 Kor 10:13 Teitä ei ole kohdannut muu kuin inhimillinen kiusaus; ja Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.

Lohduttavaa on, että kaikesta on pääsy ulos ja kaikki ikävä loppuu aikanaan, ja ettei nämä vaikeudet/suru/vastoinkäymiset/ulkopuolelta tulevat paineet/sisäiset kiusaukset/hankalat elämän olosuhteet jne jne jne tule niin suurina, ettemmekö niitä kestäisi.

Uskon, että kaikkien näiden vaikeiden, surun hetkien keskellä, opin elämästä todella paljon. Luopumisesta, antamisesta, lohduttamisesta, ihmisestä ja ihmisenä olemisesta, armosta, laupeudesta, ystävien tärkeydestä, yhteydenpidosta, rukouselämästä, levosta, palvelemisesta, palveltavana olemisesta, Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä.... Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kaiken inhimillisen surun keskellä, koen suurta kiitollisuutta.

Rakkauteni Jeesukseen Kristukseen, luottamukseni Jumalaan ja kiitollisuuteni Pyhästä Hengestä lohduttajana on varmasti kasvanut näiden vaikeiden aikojen keskellä.
Tietämällä tiedän, että Herra kääntää kaikki asiat Hänelle voitoksi, juhlakulkueeksi Hänen päämäärilleen.

Kiitos, että olen saanut ja saan antautua, Herra, Sinun käsivarsiesi kannateltavaksi!

Jeesuksen nimessä

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

20.09.2009

Ps 64:6 He miettivät vääryyksiä: "Meillä on juoni valmiiksi mietittynä". Syvä on miehen sisu ja sydän

Psalmi 64 on erinomaista luettavaa meille jokaiselle!

Olen viime päivinä joutunut jälleen miettimään suuttuako, loukkaantuako vai mitä tehdä?

Tänään lenkillä Arin kanssa, mieleeni piirtyi kuva asiasta, jota olin ihmetellyt juuri muutamaa päivää aikaisemmin.

Olin saanut sähköpostiini NETMISSIONistä viestin, jossa minua pyydettiin vahvistamaan uusi nettipalvelun salasana.

Olen joskus aikaisemmin laittanut tietoja kokouksistamme ja seminaareistamme, Netmissionin sivuilla julkaistaviin tapahtumiin, jotta ihmiset tietävät, milloin kokouksia pidetään ja missä. Koska olemme olleet tauolla palvelemisesta isäni saattohoidon takia, ei kokouksia ole pidetty eikä siis ilmoitettu Netmissionissa.
Ihmettelin ja mietiskelin Netmissionin ylläpidon lähettämää viestiä…?

Lenkillä ollessamme mieleeni piirtyi ajatus, että joku on yrittänyt kirjautua nimelläni Netmissionin palveluun ja tilannut uuden salasanan (muka minuna). Ja jos olisin painanut sähköpostissa ollutta linkkiä, olisi salasana muuttunut, enkä enää itse olisi päässyt kirjautumaan palveluun. Joten jonkun on täytynyt yrittää Fight For Salvationin nimissä kirjautua Netmissionin palveluihin.

Mielessäni kävi, että jos joku yrittää/on yrittänyt/halunnut esiintyä minuna/FFS:nä, hän on myös saattanut kirjoittaa juttuja tai artikkeleita, vaikkapa sähköposteja anonyymipalvelimien kautta nimelläni ja lähettää niitä ihan mihin vaan. Hän on voinut tehdä vaikka mitä kepposia nimissäni.

Olen saanut tekaistuilla nimillä ja tekaistuista sähköpostiosoitteista viestejä ffs:n sähköpostiin, jossa on parjattu minua, miestäni, jopa avioliittoamme, uhattu Jumalan kostolla ja vihalla. Olen myös saanut puhelimeeni sekä puhelinvastaajaani soittoja sekä viestejä tuntemattomista numeroista, joissa esim. vastaajaani on profetoitu uhkauksia (naisen äänellä) ja ilman nimeä.

Sähköpostiin saapuu viikoittain ”kummallisilla” sähköpostiosoitteilla lähetettyjä rukouspyyntöjä, joissa lähettäjä ei ole kertonut omaa nimeään. Vastaanotan myös esirukouspuheluita, joissa ei esitellä itseä/kuiskaillaan/puhutaan ympäripyöreitä tai pyydetään esirukouksena, ”Jumalan kostoa” tai profetian sanaa, ”tueksi omiin haluihin”, tämä siis anonyyminä.

Miten suhtautua esirukouspyyntöön, jos se on tekaistulla nimellä lähetetty tai nimimerkillä ”vaahteranlehti”? Herra, sinä näet tämän ”vaahteranlehden”… Tai sellaisista, joissa lähettäjä ja allekirjoittaja ovat erinimisiä. Kenen puolesta silloin rukoilet? Lähettäjän vai allekirjoittajan? Onko he sama henkilö? Vai hämääkö joku?

Miten siis suhtautua?
Kuka tahansa meistä voi tänä päivänä esiintyä kenen tahansa nimellä, kiitos teknologian. Ihminen, joka haluaa olla epärehellinen tai epäaito, saattaa jopa esiintyä eri sukupuolisena kuin oikeasti on.

Parjauskirjeitä minusta on ennenkin kirjoitettu ja lähetelty. Erään nettipalvelun keskustelupalstalla minua haukuttiin uskovaisuuteni tähden vaikka millaisilla nimillä ja pilkkaavin sanakääntein. Tästä kirjoittelusta minulle kertoi asiakas, joka oli lukenut ko. viestiketjun. Otin yhteyttä keskustelupalstan ylläpitoon ja pyysin poistamaan sen. Se oli kunnianloukkausta parhaimmillaan ja olisi voinut johtaa jopa rikosilmoitukseen, mikäli viestiketjua ei olisi poistettu.

Mietin, eikö meillä ole mitään muuta tekemistä kuin mustamaalata toinen toisiamme?

Eikö meillä ole mitään muuta tekemistä kuin juoruilla ja levitellä pötypuheita lähimmäisistämme tai muista, jopa Herran palvelijoista?

Emmekö halua/uskalla/pysty kirjoittamaan omana itsenämme esirukouspyyntöjä tai vaikka Hesariin? Emmekö voi laittaa kirjeisiin allekirjoituksena oikeaa nimeämme, jotta ottaisimme vastuun sanoistamme?

Emmekö me pelkää Herraa?
Minä pelkään! Kun olen tehnyt jotain väärää, olen saanut nähdä ja kohdata oman hölmöyteni! Olen saanut hävetä omaa tekoani niin, että ajattelin, että kuolen häpeästä tähän paikkaan! Kuinka rakkaudellisesti Herra on sen minulle näyttänyt, niin että häpeä on voinut tulla ja olen saanut tehdä parannusta.

Nyt mietin, mihin kaikkiin paikkoihin nimissäni on kirjoiteltu, oltu yhteydessä tai tehty kyseenalaisia asioita? En usko, että tämä Netmissioniin kirjautuminen nimissäni olisi ainoa ihmeellisyys, joka on tapahtunut??

Mikä meidät uskovat erottaa maailman ihmisistä? Rehellisyyskö?
Ehei… Meitä on olemassa rehellisiä ja epärehellisiä uskovia. Sellaisia on myös ihmisissä, jotka eivät Jeesusta tunne. Joskus tuntuu siltä, että uskosta osaton on aidosti sitä mitä on. Hänellä saattaa olla enemmän rohkeutta kohdata elämää kuin meillä. Hän saattaa puhua addiktioistaan ja ongelmistaan avoimesti, tunnustaa tehneensä väärin, pyytää anteeksi loukkaamistaan ja sanoa suoraan loukkaantumisensa.

Mutta mitä tekee uskova kanssasisar/-veli? Puukottaa selkään? Juoruilee? Kostaa? Lakaisee ongelman maton alle? Katselee anatomisia elokuvia (lue pornoa) salaa netistä kun muu perhe nukkuu? Pitää piilopulloa salassa perheeltään? Pettää puolisoaan? Pahoinpitelee puolisoaan tai lastaan? Ja tulee sunnuntaina seurakunnan kokoukseen ”esiintymään” hymyilevänä ja teeskennellen, pitäen kulissia pystyssä, (meillä menee hienosti, eikä ongelmia ole) Huutaen Halleluja! ja Amen! oikeassa kohtaa saarnaa.

Tällaistako me haluamme? Ehkä? Tai emme piittaa?
Mutta… Herra tahtoo totuutta salatuimpaan saakka!

Minä Isä tahdon pyytää sinulta anteeksi kaikkia niitä vääryyksiä, joita olen tehnyt Sinua ja lähimmäisiäni, kanssasisariani ja –veljiäni kohtaan. Pyydän myös anteeksi sinulta lukija, mikäli olen sinua tahattomasti loukannut tai olet loukkaantunut kirjoitukseeni tai tapani kirjoittaa.

Tahdon tunnustaa syntini epäpuhtaista ja ikävistä ajatuksista, joita minulla on ollut niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat kohdelleet minua kaltoin, pettäneet minut, valehdelleet minulle tai antaneet minulle katteettomia lupauksia tai kirjoitelleet/puhuneet minusta selkäni takana. Valitsen antaa heille anteeksi!

Kiitos Isä siitä, että minun ei tästä eteenpäin tarvitse kärsiä huonommuudesta muiden silmissä, eikä hävetä mitään, mitä olen sanonut tai tehnyt, koska olen saanut oikaista tieni Sinun edessäsi!

Herra anna myös niiden ihmisten, jotka ovat loukkaantuneet tai suuttuneet minuun, kokea sinun armosi ja rakkautesi, jotta pääsevät yli loukkauksestaan ja voivat kohdata minut avoimesti ja rakentavasti ja ennen kaikkea rehellisesti.

Jeesuksen nimessä!

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

06.09.2009

Heipä hei lukija,

olimme perjantaina pakkaamassa isäni vaatteita äidin ja isän kodissa ja eilen lähdimme ajamaan Antamolaan ja siellä teimme saman.

Kun saavuimme Antamolaan, oli mökin pihalla peuroja. En koskaan ollut nähnyt peuroja luonnossa. Tietenkin ne juoksivat metsään kun auto kaartui pihaan. Harmi, ettei mukana ollut kameraa. Muutakin kuvattavaa olisi metsässä ollut vaikka kuinka paljon, koska puolukat olivat mättäillä kirkkaan punaisina ja niistä olisi saanut ihanat kuvat.

Asuttuamme mökkiin sisään, ensimmäisenä meitä odotti isän mökkitakki, joka oli asetettu normaalille paikalleen tuolin selkänojalle. Siinäkohtaa minulta tuli itku.

Tuntui jotenkin oudolle kaivaa kaapeista isän kaikki vaatteet ja kengät sekä hävittää ne. Mökkivaatteet olivat tosissaan mökkivaatteita, sellaisia, ettei niistä tarvinnut välittää jos vaikka pilkkoi puita tai maalasi seinää. Poltimme suurimman osan tynnyrissä.

Ari leikkasi nurmen ja haravoi, minä taas siivosin ja järkkäilin sisällä. Toimme kaikki liinavaatteet ja pyyhkeet pestäväksi ja laitettavaksi. Viikkasin äidin vaatteet kaappeihin, petasin sängyn, joka oli isän jäljiltä jäänyt auki. Isän piti lepuuttaa vähän väliä selkäänsä, koska syöpä oli tehnyt etäpesäkkeitä myös selkärankaan.

Nyt meillä ei ollut mahdollisuutta jäädä sinne pidemmäksi aikaa, jotta suursiivouksen olisi voinut tehdä, joten jätimme perusteellisen puhdistuksen myöhemmäksi.

Surutyön kannalta on tosi hyvä, että ryhdyin heti laittamaan tavaroita pois ja tavallaan päättämään tätä ajanjaksoa.

Tänään menemme jälleen katsomaan äitiä sairaalaan. Pyrimme käymään siellä joka ikinen päivä. Tänään poistan äidiltä vanhat kynsilakat ja laitan uudet. Nainen saa olla nainen, vaikka sairastaisikin. Vien myös leskeneläkepaperit äidille allekirjoitettavaksi.

En ollut ajatellutkaan, kuinka paljon näissä järjestelyissä on tekemistä, joten tässä oppii nyt paljon uutta.

Kiitän teitä kaikkia muistamisesta ja rukouksista. Niitä me todella tarvitsemme...

Jeesuksen nimessä!

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

02.09.2009

Heipä Hei Lukija...

Ihmettelet varmaankin, miksi en tänne ole blogia kirjoitellut...

Isäni on ollut heinäkuun alkupuolelta lähtien saattohoidossa ja äitini juhannuksesta lähtien sairaalassa. Äidiltä leikattiin heinäkuun puolessavälissä kasvain päästä, joka oli läpimitaltaan 7cm eli todella suuri. Kirurgi totesin ensin ja patologi myöhemmin, että se on 4. luokan syöpä eli syöpä, joka leviää nopeasti eikä sitä voida parantaa. Kasvainta ei saatu kokonaan poistettua, koska sen ääriviivat eivät olleet selkeät.

Nyt äiti on saanut joka päivä, viime viikon perjantaista lähtien sädehoitoa vasemmalle puolelle päähän. Äiti on väsynyt, mutta vielä ei ole tullut rajuja haittavaikutuksia näkyviin.

Tänään on ollut tähän mennessä elämäni pahin päivä!


Eilen illalla kävimme moikkaamassa äitiä sairaalassa ja menimme sieltä moikkaamaan isääni. Isä sanoi, että olo on hyvä eikä kipuja juurikaan ole. Hän tuumasi, että hän lepää pari päivää ja sitten on valmis lähtee katsomaan äitiä taas sairaalaan.

Tänä aamuna soi puhelin n. 9.30. Sairaanhoitaja soittaa ja kertoo, että isäni on kuollut (isäni oli kuollessaan 65-vuotias). Lähdimme mieheni kanssa saman tien paikanpäälle ja odottamaan lääkärin tuloa.

Isä oli kuollut kauniisti! Olin rukoillut mieheni kanssa, että isäni saisi lähteä selväjärkisenä (syöpä, jota isäni sairasti, tekee helposti loppuvaiheessa etäpesäkkeitä myös aivoihin) niin, ettei syöpä mene isän aivoihin. Samoin olin rukoillut, että isä välttyisi suurilta kivuilta. Olin pyytänyt Herraa ottamaan isän hengen pois ennen kuin syöpä leviää aivoihin, joten saimme rukousvastauksen. Herra kuulee rukoukset!

En ollut koskaan ennen nähnyt kuollutta, joten en tiennyt, mitä odottaa. Mieheni, joka ammattinsa puolesta on nähnyt monenlaista, monenlaisia ja monissa olosuhteissa, kertoi, mitä voi olla edessä, mutta halusin silti mennä isäni luo.

Isäni oli kaunis. Ilme oli levollinen, mitään ruumiin nesteitä ei ollut tullut ulos. Hän vain oli, hieman kalvakka, mutta todella kaunis. Onneksi menin vielä hänen luokseen.

Lääkärinkäynnin ja kuolleeksi toteamisen jälkeen odottelimme vielä "Monosta" hakemaan isääni ja sillävälin ilmoitin sukulaisille kuolemasta. Kun "Mononen" oli tullut ja vienyt isän, lähdimme käymään äidin luona.

Äiti oli itse vielä sädehoidossa, joten palasimme kotiin ja menimme uudelleen illalla käymään sairaalassa.

Äiti, vaikka ei enää leikkauksen jälkeen ole ihan "täysillä valoilla ajava", ymmärsi lopulta, että isä on kuollut. Hän otti sen todella raskaasti. Hän meni täysin pois tolaltaan ja tuntui, että hän menetti taistelutahtonsa ja elämänhalunsa siinä hetkessä. Nyt sitten odotellaan äidin hoitojen päättymistä ja jatkotoimenpiteitä, mitä tehdä ja mitä tapahtuu.

Toisaalta iloitsen siitä, että isä pääsi Jeesuksen luo ja siitä, että ei ole enää mitään kipua tai vaivaa. Toisaalta suren, ettei äiti enää nähnyt isää eikä isäkään äitiä. Iloitsen siitä, että saan nähdä isäni iankaikkisuudessa, Jumalan lupauksen tähden. Iloitsen myös äitini pelastumisesta viikko sitten torstaina. Mutta suren sitä, että "lapsuuteni" aika on päättymässä. Kun äiti lähtee, en ole enää lapsi, tai voi sanoa olevani jonkun tytär...

Osaanko minä olla "aikuinen"? Suurin suruni on ollut, kenelle mä sitten soitan kun isä on pois? Kun aina hänelle soitin...

Tänään jo heti, katkaisin isän puhelinliittymän, peruutin lehdet, siirsin hesarin. Entisenä johdon sihteerinä olen tottunut tarttumaan tilanteisiin ja järjestämään ja ratkaisemaan eteen tulevat pulmat. Olen organisoinut ja järjestänyt, suunnitellut ja delegoinut.... Organisoimisessa olen parhaimmillani... ja hommat hoituvat... ja asiat tapahtuvat...

Mutta nyt minusta tuntuu siltä, että en osaakaan hoitaa käytännönjärjestelyitä. En tiedä mitä pitää tehdä, olen neuvoton. Vaikka isä sanoi, mitä hän haluaa, tunnen olevani tilassa, jossa en osaa aloittaa mistään.

Olen aina sanonut, että tunteet tulee ja tunteet menee, mutta Jeesus on iankaikkinen Jumala, neuvonantaja ja rauhanruhtinas. Vaikka minulla on sisäinen rauha, mutta sydämessäni on silti kovin syvä suru.

Tiedän, että nyt on luopumisen aika ja luopumisen jälkeen voi Jumala aina antaa jotakin uutta. Vanha pitää panna pois, jotta uusi voi tulla. Vanha lapsuus pitää panna pois, jotta aikuisuus voi tulla. Vanhat vaatteet tuli uskoontulon myötä riisuttua kun Herra puki päälle uudet, valkeat vaatteet. Luovuin vanhasta ammatista, koska Herra halusi antaa uuden. Olen luopunut monista ihmissuhteista, jotta syvempi läheisyys Jumalan kanssa saattoi tulla sijaan.

Nyt olen mennyt ja menen sellaiselle luopumisen alueelle, että hinta tuntuu kovin korkealta, mutta kun 2003 laskin kustannuksia, en tiennyt, mitä "hinnan maksaminen" merkitsee.... mutta niin silti elämä Jumalan läheisyydessä on sen kaiken "hinnan maksamisen" väärtti.

Jokainen kipu, jokainen tuska, jokainen vaiva.... läheisten kautta omaksi muuttunut, tulee korvatuksi taivaallisista moninkertaisesti. Se auttaa minua tässä surun hetkessä!

Kiitos rukouksistasi!

tiistai 21. heinäkuuta 2009

21.07.2009

Aina on joku, joka suuttuu...

Kun Herra kutsui minut elopelloillensa, Hän sanoi, että minun tulee tarkkailla puhettani, olla tarkka puheissani, koska kielellä on vallassa elämä tai kuolema.
Hän on vuosien aikana opettanut minulle jotakin totuudesta.

Tosiasia on elämäntilanteemme, olosuhde, jossa elämme. Tosiasia on se, mitä me toteutamme omassa lihassamme ja haluissamme (järki, tahto, tunteet). Tosiasia on se, että me saatamme sairastaa tai olla vaivaisia..... Mutta tosiasia ei ole totuus!
Totuus on se, mitä raamatussa sanotaan.

Totuus on se, mikä ei pala tulessakaan.... eli ei kovimmankaan tarkastelun alla.

Kirjoitin 6.4 blogissani jotakin totuudesta, moraalista ja etiikastamme kristittyinä.

Jaksan edelleen olla hyvin hämmästynyt siitä, että me, joiden tulisi olla hengellisenä esimerkkinä muille, elämme kuten "maailman ihmiset", "uskosta osattomat" elää, kompromississä.

Oletko koskaan miettinyt sitä, mikä sinut erottaa muista (niistä ihmisistä, jotka eivät Jeesusta tunne omana Vapahtajanaan)? Miten uskosi näkyy elämässäsi?

Voimme olla hyvinkin hengellisiä ja/tai toimia hengellisessä tehtävässä seurakunnassa, mutta maksamme kampaajallemme pimeästi, tai käymme hoidattamassa itsemme "halvemman palvelun" maassa, koska emme halua maksaa ostamistamme palveluista "täyttä hintaa"... Kannamme mielummin euromme rajan yli siksi, että saamme sieltä tarvitsemamme palvelut halvemmalla...

Siinähän ei sinänsä ole mitään väärää, mutta...
Emme silloin osallistu oman isänmaamme rakentamiseen... tukemalla Suomalaista yrittäjyyttä/yrittäjää, joka paikallisesti vastuunsa kantaa, tuemme koko Suomen sosiaalijärjestelmää ja sen ylläpitoa.

Saatamme haluta maksaa palveluista pimeänä, koska se maksaa meille vähemmän, käytämme kuitenkin terveys- ja sosiaalipalveluita, lapsemme syö ilmaista ruokaa kouluissa, käytämme neuvoloiden palveluita, joissa lapsemme terveydestä huolehditaan, hoidatamme hampaamme terveyskeskuksessa, josta saamme palvelua, nykyaikaisilla välineillä, ja todella kohtuuhintaan jne jne.

Sinä ehkäpä pidät minua fundamentalistina tai pikkusieluisena, ahdasmielisenä uskovana. Voi olla, että olen sitä, enkä mielipiteestäsi sinänsä piittaakaan.... Mutta Jumalan kutsusta voin kevyesti ja vaivaantumatta niitä ollakin.

Minä en tuskaile Suomen hintoja. Tai toki tuskailen, koska elintarvikkeet ovat ylihinnoiteltuja, tai perusasiat, joita elämässä tarvitaan, maksaa täällä enemmän kuin muualla Euroopassa.

Mutta jos haluan elämääni luksusta... Olen siitä myös valmis maksamaan, koska tiedän, että se, joka luksuspalveluita tarjoaa, on joutunut raivaamaan tiensä monien esteiden läpi. Ihmisten asenteiden, päivittelyiden, torjumisien tms tähden.

Tunnen monia uskosta osattomia ihmisiä, joiden moraalinen selkäranka on vahvempi kuin meidän uskovien.

Kauneudenalan yrittäjänä olen törmännyt useasti vaikka minkälaisiin "uskovien" tarjouksiin "hyvästä diilistä", jotta ei tarvitsisi maksaa täyttä hintaa haluamastaan palvelusta....

Mutta olen myös törmännyt "ei uskovien" moraaliseen selkärankaan niin, että studiooni on tullut ihmisiä, jotka ovat sanonut, etteivät enää halua käydä paikoissa, joista ei saa kuittia tai ilmoittanut, ettei enää halua käydä ulkomailla ostamassa kauneuspalveluita, koska Suomessa on lama. Ja juuri laman, taloudellisen taantuman vuoksi haluaa olla tukemassa suomalaista yrittäjyyttä ja nimenomaan sellaista yrittäjyyttä, joka hoitaa lakisääteiset velvoitteensa.

Minä kristittynä yrittäjänä kiitän Herraa jokaisesta asiakkaasta, joka studiooni siirtyy tai tulee yllämainitun asenteen tähden. Teen kaikkeni, jotta hän saa studiostani parasta mahdollista, taivaallista, palvelua... Ja tiedän, että Herra, minun Jumalani rakastaa juuri tällaista asennetta ja työtä, jonka teen rukoillen.

Mikä meidän tehtävämme on, hengellisinä yrittäjinä?

Tehtävämme on omalla nuhteettomalla esimerkillämme viitoittaa tietä puhtaaseen yrittäjyyteen, jossa verot annetaan niille, joille se kuuluu (Room 13:7 Antakaa kaikille, mitä annettava on: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia).

Me hengelliset johtajat.... Meidän tulee huolehtia omasta tontistamme, puhumalla totuutta ja auttamalla ihmisiä kaikkeen totuuteen. Meidän tulee unohtaa lause "etkö sinä tiedä kuka minä olen" tai "kuka sinä olet minulle puhumaan" tai hiljaisesti poistaa tai unohtaa ihmisen viesti kaneetilla "ignore" tai "delete".

Pyydänkin sinua tutkimaan omaa hengellistä selkärankaasi ja motiiviasi... Miksi etsit kauneutta muualta? Miksi et anna Herralle sitä, mikä Hänen on vaan menet sieltä, mistä aita on matalin?

Jeesuksen nimessä!

perjantai 10. heinäkuuta 2009

10.07.2009

Huh, mikä päivä...

Heräsin aamulla klo 7.00 ja valmistauduin ottamaan klo 8.00 asiakkaan vastaan.
Saatuani asiakkaan valmiiksi, kiirehdin vauhdilla isäni luo odottamaan lääkärin ja hoitajan käyntiä.

Kävimme lääkärin ja hoitajan kanssa läpi isäni lääkitystä ja sain tehtäväksi valvoa syömiset ja vähän muitakin asioita, joita pitää seurata isän tilassa.

Sieltä suunnistin postin ja kodin kautta kaupunkiin hoitamaan virastoasiaa ja palasin virastosta nopeasti kotiin hakemaan ruokatarpeita.

Sitten riensin äitiäni katsomaan sairaalaan ja juttelimme tulevasta leikkauksesta, tai pikemminkin selitin äidille, mihin ollaan menossa kun äidille oli kerrottu mahdollisesta tiistaisesta leikkauksesta. Äiti ei oikein enää ymmärrä, mitä tapahtuu ja miksi. Myös hahmottaminen on vaikeaa aivoissa olevan paineen tähden. Vaikka hänen lääkityksensä tuplattiin, painetta vielä on. Äidin luota sairaalasta menin takaisin isän luokse laittamaan ruokaa.

Ruokaa valmistin niin paljon, että saimme tarjota sitä myös iltahoitajalle, joka tuli antamaan isälleni lääkkeet. Laitoin myös huomiselle, lämmitettävät ruoat valmiiksi.

Huomenna lähdemme Arin kanssa Antamolaan hoitamaan nurmikot ja kukat sekä haemme tavaroita, joilla voin sunnuntaina hoitaa isän ja äidin pihaa.

Kiitos Herralle siitä, että Hän on antanut ihanan puolison, joka ottaa osaa kaikkiin elämäni osa-alueisiin, myös tällaisena hetkenä, jolloin tukea tosissani tarvitsen.

En puhu pelkästään käytännön tuen antamisesta, isän kuljettamista, lääkärissä ja sairaalassakäyntien järkkäämisestä tai kotiasioiden hoitamisesta.... vaan myös henkisestä ja hengellisestä tuesta.

Kun olemme yhdessä, hän on oikeasti kanssani ja saa minut elämään siinä hetkessä onnellisena. Hän on suloisesti pitänyt minusta kiinni kun olen itkenyt ja tehnyt surutyötä...

Minun on helppo tarttua tehtäviin, jotka pitää hoitaa... se on jotenkin luontaista "halki, poikki ja pinoon" ja "kissa pöydälle"-ihmiselle...
On helpompi toimia kun tietää, mitä toinen tahtoo ja sitä toivetta on ymmärrettävästi myös helpompaa kunnioittaa. Puhuminen ja asioiden selvittäminen on tärkeää. Kaiken isän ja äitin hoitojen järkkääminen ja niihin liittyminen vaatii tietenkin osansa, mutta uskon, että Herra on näin tarkoittanut.

Kiitän jokaisesta hetkestä, jonka saan viettää isäni ja äitini kanssa, Jeesusta ja ymmärrän, kuinka tärkeää onkaan se, että näytämme läheisillemme, että välitämme heistä.

Milloin sinä viimeeksi olet sanonut läheisillesi rakastavasi heitä?

Näihin ajatuksiin....