Heipä hei lukija…
Kävin tänään työpäivän päätteeksi katsomassa äitiä sairaalassa.
Äidin kunto on dramaattisesti huonontunut. Hän ei enää kykene itse syömään. Äiti ei hahmota ympäristöänsä, eikä näe kunnolla. Hän ei pysty enää kävelemään vaan häntä kuljetetaan pyörätuolilla. Vapina on lisääntynyt todella paljon ja tasapainoaisti ei toimi. Lääkkeet aiheuttavat väsymistä ja veden pyörimistä suussa.
Kun saavuin sairaalaan, oli hoitaja syöttämässä äitiä. Ruoka oli jo kerinnyt jäähtymään kun astuin hoitajan tilalle syöttämään äitiä. Äiti yritti olla tosi reipas. Jälkiruoka oli sitruunan makuista ”jotakin kummallisen näköistä” mousseeta? Ja äidin mielestä se oli pahaa. Jauhelihakeitto meni paremmin. Leipä oli kuivahkoa, joten sekin jäi syömättä. Annoin äidille palan suklaata, josta hän sanoi, että nyt on hyvä!
Äiti oli tosi suloinen (mitä hän ei ennen leikkausta kovinkaan ollut) hän piti kädestäni kiinni ja sanoi, ensimmäistä kertaa elämässään, minun olevan kaunis. Ja puhui että hänen Tina hoitaa kaiken.
Äiti myös pyysi päästä pois. Ja sitten häntä alkoi itkettää, ettei hän jaksa, kun hän on niin hullu. Yritin sanoa äidille, että hän ei ole hullu vaan hänellä on syöpäkasvain aivoissa, joka aiheuttaa motorisia, emotionaalisia ja ajattelunkin ongelmia.
Hiukset on lähtenyt toiselta puolelta päästä sädehoitojen takia. Harjasin kuitenkin äidin hiukset ja sanoin, että hoitajat Töölössä olivat leikanneet äidin hiukset niin lyhyeksi, ettei äidille saa enää ponnaria, mutta pinnillä hiukset voi kiinnittää, etteivät tule silmille.
Olen yrittänyt lakata äidin kynnet, hoitaa kädet ja jalat säännöllisesti, jotta ne pysyisivät kunnossa ja tulisi paljon kosketuksia. Äiti ei tykkää kun kasvoihin on kasvanut karvoja, mutta en ole uskaltanut niitä nyppiä, koska se tuottaa kipua.
Niin kuin isänikin kohdalla… Aina kun lähdin, sanoin, että rakastan sua isä… niin sanon äidillekin. Rakastan sua äiti… Tänään äiti vastasi joo joo… normaalisti hän ei vastaa mitään.
Koskaan ei tiedä, milloin näkee äidin viimeistä kertaa, koska hänen vointinsa on huonontunut päivä päivältä.
On vaikeaa katsoa vierestä toisen kipua ja turhautumista kun kroppa ei tottele eivätkä sanat tule suusta ulos, vaikka ne mielessä olisivatkin. Isän järki pysyi kirkkaana loppuun asti, mutta äidillä juuri pää on heikoin kohta (isällä sydän oli se, joka kaikki aikaisemmat vuodet reistaili), äidillä ei taas ollut muuta kuin oireileva pää (migreenit, aivokuume ja tumor, joka äityi kesällä syöväksi).
Tänään mietin surua… Isä puhui kivun väristä, että hänen kipunsa väri oli ruskea… Minä mietin, minkä värinen on suru?
Surun syvyys, kun lapsuus päättyy ja äiti ja isä katoavat iankaikkisuuteen, on syvää.
Vaikka elämän aikana on oppinut monenlaisia suruja, aikaisempien ihmissuhteiden (lue: avioliiton) päättyminen, ystävyyssuhteiden katoaminen, omaan persoonaan kohdistuneet krittiikki ja syytökset, palvelutyöhön kohdistuneet mustamaalaukset ja pilkka. Yrittämiseen ja yrittäjänä olemiseen kohdistuneet ivasanat. Lapsiin liittyvät asiat koulukiusaaminen ja heidän tekemänsä väärät valinnat… Silti lapsuuden päättymisen ja vanhempien menetyksen suru, sairauden aiheuttama kipu (lue: syöpäkipu), jota he ovat kokeneet on surua ”parhaimmillaan” vai pitäisikö sanoa ”pahimmillaan”?
Niin kuin lapsienkin kohdalla, myös vanhempien kohdalla, toivoisi, että voisi tehdä jotakin vain helpottaakseen toisen oloa. Rukoilla voit, se riittää.
Mietin siis surun väriä….?
Se on syvän harmaa, hiilen harmaa, jopa musta. Siinä näkyy päätös, elämän päätös, ajanjakson päätös.
Miten väri muuttuu?
Mieleeni tulee ensimmäisenä aamurusko. Kun aamu alkaa sarastaa. Ensin on täydellinen pimeys (musta), sitten tulee kajo, aamun kajo (harmaan eri sävyt), joka voimistuu ja lopulta päättyy täydelliseen kirkkauteen (valkoinen).
Uskon, että näin on meidän elämämme, aallokonkin kanssa. Kun on aallon pohjalla, ei valoa näy, kun nousee aallon harjalle, siellä voi ratsastaa ja nauttia näkymästä, kirkkaudesta, valosta, tuulesta, viimasta, vauhdista…. mutta kun pääset takaisin aallon pohjaan, kaikki avaruus ja tila, on kadonnut.
Tuskaan ja suruun ei saa jäädä makaamaan. Suru kaivaa helposti kuopan. Tuska tekee saman.
Muistan pienenä kun opettelin ajamaan polkupyörällä. Ensin isä oli pitämässä tarakasta kiinni, lopulta hän huijasi pitävänsä, mutta päästikin irti ja tasapainoni säilyi - ajoin siis itse.
Kun olin oppinut ajamaan, se sujuikin aika mukavasti. Mutta joskus kaaduin. En koskaan, kaatumisen jälkeen, jäänyt maahan makaamaan vaan nousin ylös, putsasin housut tai totesin, että polven iho meni rikki, kävin äidillä sen putsauttamassa ja laastaroimassa polven ja sen jälkeen matka taas jatkui. Näillä ”pipeillä” jopa leuhkittiin kavereille, ”kato mikä mulla on” ja laastarin alta näytettiin ruhjetta.
Näin sen pitäisi meillä aikuisillakin mennä. Suruun (vastoinkäymiseen) ei pidä jäädä makaamaan ja muhittamaan. Pitää nousta ylös, putsata ruhje, hoitaa se ja jatkaa matkaa. Arpi surusta todennäköisesti jää, niin kuin ruhjeestakin.
Mutta arvet kuuluvat elämään. Ne kertovat eletystä elämästä ja kokemuksista, joita ilman elämämme olisi aika tylsää, eikä olisi mitään muistelemisen arvoista. Arpien tuomista kokemuksista voi myös jakaa toiselle elämänkokemuksena ja viisautena. Antaa oma kokemus kaverille rakennusaineeksi.
Mä oikeasti rakastan elämään sen kaikissa sävyissä. Välillä sattuu, välillä ei. Mutta Elämä jatkuu joka tapauksessa. Sinussa, minussa, lapsissamme, lapsenlapsissamme… Osa sinua ja minua.
Jeesuksen nimessä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti