keskiviikko 2. syyskuuta 2009

02.09.2009

Heipä Hei Lukija...

Ihmettelet varmaankin, miksi en tänne ole blogia kirjoitellut...

Isäni on ollut heinäkuun alkupuolelta lähtien saattohoidossa ja äitini juhannuksesta lähtien sairaalassa. Äidiltä leikattiin heinäkuun puolessavälissä kasvain päästä, joka oli läpimitaltaan 7cm eli todella suuri. Kirurgi totesin ensin ja patologi myöhemmin, että se on 4. luokan syöpä eli syöpä, joka leviää nopeasti eikä sitä voida parantaa. Kasvainta ei saatu kokonaan poistettua, koska sen ääriviivat eivät olleet selkeät.

Nyt äiti on saanut joka päivä, viime viikon perjantaista lähtien sädehoitoa vasemmalle puolelle päähän. Äiti on väsynyt, mutta vielä ei ole tullut rajuja haittavaikutuksia näkyviin.

Tänään on ollut tähän mennessä elämäni pahin päivä!


Eilen illalla kävimme moikkaamassa äitiä sairaalassa ja menimme sieltä moikkaamaan isääni. Isä sanoi, että olo on hyvä eikä kipuja juurikaan ole. Hän tuumasi, että hän lepää pari päivää ja sitten on valmis lähtee katsomaan äitiä taas sairaalaan.

Tänä aamuna soi puhelin n. 9.30. Sairaanhoitaja soittaa ja kertoo, että isäni on kuollut (isäni oli kuollessaan 65-vuotias). Lähdimme mieheni kanssa saman tien paikanpäälle ja odottamaan lääkärin tuloa.

Isä oli kuollut kauniisti! Olin rukoillut mieheni kanssa, että isäni saisi lähteä selväjärkisenä (syöpä, jota isäni sairasti, tekee helposti loppuvaiheessa etäpesäkkeitä myös aivoihin) niin, ettei syöpä mene isän aivoihin. Samoin olin rukoillut, että isä välttyisi suurilta kivuilta. Olin pyytänyt Herraa ottamaan isän hengen pois ennen kuin syöpä leviää aivoihin, joten saimme rukousvastauksen. Herra kuulee rukoukset!

En ollut koskaan ennen nähnyt kuollutta, joten en tiennyt, mitä odottaa. Mieheni, joka ammattinsa puolesta on nähnyt monenlaista, monenlaisia ja monissa olosuhteissa, kertoi, mitä voi olla edessä, mutta halusin silti mennä isäni luo.

Isäni oli kaunis. Ilme oli levollinen, mitään ruumiin nesteitä ei ollut tullut ulos. Hän vain oli, hieman kalvakka, mutta todella kaunis. Onneksi menin vielä hänen luokseen.

Lääkärinkäynnin ja kuolleeksi toteamisen jälkeen odottelimme vielä "Monosta" hakemaan isääni ja sillävälin ilmoitin sukulaisille kuolemasta. Kun "Mononen" oli tullut ja vienyt isän, lähdimme käymään äidin luona.

Äiti oli itse vielä sädehoidossa, joten palasimme kotiin ja menimme uudelleen illalla käymään sairaalassa.

Äiti, vaikka ei enää leikkauksen jälkeen ole ihan "täysillä valoilla ajava", ymmärsi lopulta, että isä on kuollut. Hän otti sen todella raskaasti. Hän meni täysin pois tolaltaan ja tuntui, että hän menetti taistelutahtonsa ja elämänhalunsa siinä hetkessä. Nyt sitten odotellaan äidin hoitojen päättymistä ja jatkotoimenpiteitä, mitä tehdä ja mitä tapahtuu.

Toisaalta iloitsen siitä, että isä pääsi Jeesuksen luo ja siitä, että ei ole enää mitään kipua tai vaivaa. Toisaalta suren, ettei äiti enää nähnyt isää eikä isäkään äitiä. Iloitsen siitä, että saan nähdä isäni iankaikkisuudessa, Jumalan lupauksen tähden. Iloitsen myös äitini pelastumisesta viikko sitten torstaina. Mutta suren sitä, että "lapsuuteni" aika on päättymässä. Kun äiti lähtee, en ole enää lapsi, tai voi sanoa olevani jonkun tytär...

Osaanko minä olla "aikuinen"? Suurin suruni on ollut, kenelle mä sitten soitan kun isä on pois? Kun aina hänelle soitin...

Tänään jo heti, katkaisin isän puhelinliittymän, peruutin lehdet, siirsin hesarin. Entisenä johdon sihteerinä olen tottunut tarttumaan tilanteisiin ja järjestämään ja ratkaisemaan eteen tulevat pulmat. Olen organisoinut ja järjestänyt, suunnitellut ja delegoinut.... Organisoimisessa olen parhaimmillani... ja hommat hoituvat... ja asiat tapahtuvat...

Mutta nyt minusta tuntuu siltä, että en osaakaan hoitaa käytännönjärjestelyitä. En tiedä mitä pitää tehdä, olen neuvoton. Vaikka isä sanoi, mitä hän haluaa, tunnen olevani tilassa, jossa en osaa aloittaa mistään.

Olen aina sanonut, että tunteet tulee ja tunteet menee, mutta Jeesus on iankaikkinen Jumala, neuvonantaja ja rauhanruhtinas. Vaikka minulla on sisäinen rauha, mutta sydämessäni on silti kovin syvä suru.

Tiedän, että nyt on luopumisen aika ja luopumisen jälkeen voi Jumala aina antaa jotakin uutta. Vanha pitää panna pois, jotta uusi voi tulla. Vanha lapsuus pitää panna pois, jotta aikuisuus voi tulla. Vanhat vaatteet tuli uskoontulon myötä riisuttua kun Herra puki päälle uudet, valkeat vaatteet. Luovuin vanhasta ammatista, koska Herra halusi antaa uuden. Olen luopunut monista ihmissuhteista, jotta syvempi läheisyys Jumalan kanssa saattoi tulla sijaan.

Nyt olen mennyt ja menen sellaiselle luopumisen alueelle, että hinta tuntuu kovin korkealta, mutta kun 2003 laskin kustannuksia, en tiennyt, mitä "hinnan maksaminen" merkitsee.... mutta niin silti elämä Jumalan läheisyydessä on sen kaiken "hinnan maksamisen" väärtti.

Jokainen kipu, jokainen tuska, jokainen vaiva.... läheisten kautta omaksi muuttunut, tulee korvatuksi taivaallisista moninkertaisesti. Se auttaa minua tässä surun hetkessä!

Kiitos rukouksistasi!

2 kommenttia:

  1. Isäsi sai kuolla uskossa turvaten Vapahtajaamme. Voimia sinulle elämäsi vaikealla hetkellä. Jeesus on koko ajan vierelläsi ja lohduttaa sinua. Nuorena isäsi nukkui pois. Onneksi sinulla on jälleennäkemisen toivo, kun olet uskossa ja isäsikin oli uskossa. Hänen uskonsa muuttui nyt näkemiseen. Lohduttakoon sinua Kaikkivaltias Jumalamme, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Siunauksin ja rukouksin sinua lohduttaen Hilkka N

    VastaaPoista
  2. Otamme osaa suruunne, voimia toivottaen Maria ja Harri

    VastaaPoista