28.10.2009

Ristiriitaisia tunteita…

Kävin katsomassa äitiä sairaalassa. Äiti ei enää pysty syömään, hänellä on limaa keuhkoissa ja kurkussa ja sitä joudutaan imemään pois. Äidin silmät ja pää vähän liikkuvat, suu hyvin vähän. Vartalo on kokonaan liikkumaton. Kukaan ei ole sanonut, onko äiti halvaantunut, vai eikö hän vain liiku tai eivätkö käskyt aivoista tavoita jäseniä?

Puhuin äidille ja paijasin häntä. Äiti oli niin kaunis, vaikka on sairas. Hänelle oli laitettu lääkepumppu, joka mittaa jatkuvalla syötöllä kipulääkettä. Taitaa äidillä olla enää hyvin lyhyt matka maaliin.

Minulta pääsi itku, tekee pahaa katsoa äitiä niin avuttomana ja sairaana. Rukoilen, Herra armahda äitiä. Sinä, joka hengen äitiin olet pannut, voit hengen äidiltä myös ottaa ja antaa äidin päästä Jeesuksen luo.

Kiitän Herraa siitä, että vielä silloin kun äiti oli ymmärryksessä, vain muutamia päiviä ennen isäni kuolemaa, hän antoi elämänsä Jeesukselle. Miten ihmeellinen onkaan Jumalan ajoitus. Se ei koskaan petä.

Ristiriitaista on se, että toisaalta on hyvin kiitollinen olo siitä, että äidillä ei ole kipuja ja että äidin oloa helpotetaan kaikin mahdollisin keinoin, mutta toisaalta hyvin vaikeaa katsoa toisen kitumista ja kuihtumista.

En tiedä ymmärtääkö äiti sen, että olen läsnä, tai miten paljon hän ylipäätään ympäröivästä maailmasta ymmärtää. Silmistä toinen katsoo kattoon ja toinen hieman sivuun, joten katsekontaktia ei juurikaan tule. Äiti ei myöskään enää purista kättä, mitä hän teki vielä pari päivää sitten.

Mietin, että syöpä aivoissa ottaa päivä päivältä jonkin ruumiin toiminnon pois. Nieleminen on jo tosi huonoa, en usko, että äiti kunnolla edes enää näkeekään, hän on liikkumaton… Pian varmaan loppuu hengitys?

Toisaalta on suru äidistä, mutta toisaalta katse on tulevaisuudessa.

Tiedän, että näen isäni ja äitini iankaikkeudessa ja on jälleennäkemisen toivo…

Katse tulevaisuudessa…

Meille on tullut ja tulee jatkuvasti puhujapyyntöjä ympäri maailmaa. Toistaiseksi olemme pysäyttäneet kaiken ”toiminnan” ja olemme keskittyneet, ensin isän ja nyt äidin saattohoitoon. Emme ole palvelleet suomessa emmekä esirukouspalvelussa puhelimessa. Olemme täysin paikallaan seisomassa.

Tiedän, että näin pitää olla. Näin pitää tehdä. Tämä on ajanjakso, joka täytyy käydä läpi. Minun tulee muuttua. Turvarakenteiden on murruttava niin, että ainoa turva on Jeesus Kristus. Minun on opittava luottamaan siihen, että Herra tietää kaikkein parhaiten, mikä on minulle parasta ja tietää tarkalleen, mitä kestän, missä ja kuinka paljon. Isän ja äidin menettämiseen on olemassa Jumalallinen syy. Ja sen syyn tähden, vapautuu resursseja tehdä enemmän Jumalan valtakunnan työtä.

Tietoisuus tästä, saa minut katsomaan tulevaisuuteen. Jumalan suunnitelmaan.

Ensi vuonna lähdemme taas liikenteeseen ja silloin olen ja olemme taas käytettävissä. Afrikka on kutsunut meitä jo monesti, mutta viisautta on kysyä Jumalalta, missä ja milloin Hän haluaa meidän missäkin olevan. Ensi vuonna yritämme yhdistää pidemmän ajanjakson palvella Herraa Afrikassa, kiertäen useammassa maassa ja usealla paikkakunnalla.

Paikalliset seurakunnat ovat pyytäneet meidät opettamaan ja julistamaan Taivasten Valtakunnan evankeliumia, jota seuraa pelastumiset, parantumiset ja vapautumiset. Ovat jo kovasti suunnittelemassa edellistä kertaa suurempia herätys ja parantumis-ulkoilmakokouksia yhteistyössä toinen toistensa kanssa sekä pastoreille tarkoitettua suurempaa opetuskokonaisuutta. Todennäköisesti matkaamme Kisumuun, Murangaan sekä Mombasaan. Yritämme samalla matkalla vierailla myös Tansaniassa sekä Ugandassa, joista ollaan oltu meihin useita kertoja jo yhteydessä.

Amerikkalaiset ystäväni pyysivät meitä tulemaan yhdessä heidän kanssaan Indonesiaan vuonna 2011. Olemme innoissamme mukana. Paikalliset seurakunnat tulevat järjestämään herätyskokouksia usealla eri paikkakunnalla. Samoin olemme saaneet kutsun Intiaan, johon pyrimme myös matkustamaan 2011.

Pakistan on toistaiseksi jäissä. Menemme sinne heti kun Herra antaa luvan.

Odotan jo kovasti sitä, mitä Herralla on varattuna meille.

Kun menimme Arin kanssa naimisiin Herra puhui minulle Ruutista ja Booaksesta. Isän kuoleman jälkeen Herra muistutti minua Ruutin ja Booaksen rakkaustarinasta ja Hän käski minua katsomaan rakkauden hedelmää…. Liitosta syntynyt hedelmä on heidän poikaansa Oobed (joka oli Iisain, Daavidin isän, isä).

Nimi Oobed, tarkoittaa palvelemista. Ymmärsin, että näiden kaikkien tapahtumien kautta palvelutyö pääsee kasvamaan. Niin kuin Oobed kasvoi ja tuli Iisain isäksi, Daavidin isoisäksi, eli kasvoi aikuiseksi.

Näiden kaikkien elämässämme kokemien (hyvien, huonojen, jopa pahojen, järkyttävien ja kammottavienkin) asioiden tarkoitus on kasvattaa meitä, jotta me oppisimme luottamaan vielä voimallisemmin Jumalaan, kasvamaan hengelliseen aikuisuuteen. Jolloin palvelutyökin kypsyy aikuisuuteen, ihmeet ja voimalliset teot, pelastumiset, parantumiset ja vapautumiset pääsevät purkautumaan voimallisemmin esiin.

Missä ikävaiheessa sinä menet?

Oletko vaippapöksyinen ihmisen alku? Vai oletko jo ”sisäsiisti”, kävelemään oppinut pieni hengellinen ihminen? Ehkä olet jo teini-iässä? Tai nuori aikuinen? Vai peräti kypsä, aikuisuuteen kasvanut kristitty?

Oletko sinä valmis kohtaamaan vaikeuksia, joiden kautta ”hengen hedelmäsi” kypsyy?
Luonteesi jalostuu vai pidätkö oikeutesi ”mä nyt kun vaan olen tällainen” ja pysyä ”sellaisena”?
Haluatko pyrkiä hengellisesti eteenpäin vai odotatko, että palvelutyö tipahtaa syliisi sohvalle, hyvän DVD:n ääreen? En usko, että niin käy.

Meidän tulee jatkuvasti etsiä Herraa ja Hänen kasvojaan, Hänen ratkaisuitaan elämässämme. Ei vaan hokemalla ”tapahtukoon Sinun tahtosi” vaan myös tekemällä Hänen tahtonsa.

Jeesuksen nimessä…

26.10.2009

Hyvää huomenta lukija…

Olen tässä seuraillut erästä Facebook-keskustelua masennuksesta ja heräsin 4.30 aamulla sitä pohtimaan, tutkimaan ja rukoilemaan Jumalan Sanan valossa.

FB-keskustelussa kovasti tuotiin esiin masennusta sairautena sekä sitä, että ihmisellä oikeus olla masentunut ja sitä, että Suomessa on paljon masentuneita, eikä sitä pitäisi hävetä.

Tuo on totta… Moni suomalainen kärsii jonkinasteisesta masennuksesta, joka varmasti osaltaan johtuu alaspainavasta ilmapiiristä, joka suomessa kaikkinensa vallitsee, se saattaa aiheutua lapsuuden traumoista, jotka taas voivat johtua siitä, että viimeisimmistä sodista on niin vähän aikaa.

Sotien aikana syntyneet ja kasvaneet lapset tottuivat elämään pelon sekä aikuisten huolen alla, ottamaan vastuuta liian aikaisin sisaruksistaan. Monet lapset joutuivat eroon perheistään, vanhemmistaan. Isät olivat rintamalla ja naiset hoitivat kodin ja lapset. Isä oli pois kotoa tai ehkä menehtyi rintamalla. Isän malli puuttui kokonaan tai jäi vähäiseksi.

Nämä lapset synnyttivät lapsia ja siirsivät omaa traumaattista kokemustaan eteenpäin. Mietitään vielä sitä, että silloiset nuoret elivät ”kuin viimeistä päivää”, vanhoille perinteisille arvoille ei enää annettukaan arvoa. Sodan jälkeen kuolleilta omaisilta on saattanut jäädä kertomatta jotakin oleellista, ja heidän kuoltuaan on paljastunut muitakin lapsia, (syrjähypyistä/sotilaista syntyneitä) ”lehtolapsia”, joista muu perhe ei ole tiennyt mitään.

Mietin, mitenkä paljon nämä tapahtumat vielä vaikuttavat tähän päivään? Äitini ja isäni syntyivät sodan aikana. Ovatko he siirtäneet traumojaan minuun? Jos ovat niin miten?

FB-keskustelussa käskettiin ihmisten, jotka olivat sitä mieltä, että masennukselle ei pidä antaa valtaa, katsomaan peiliin ja epäiltiin, ettei heillä ole kokemusta masennuksesta tai siihen taipuvaisuudesta.

Mietin itseäni… Ensimmäisen kerran koin olevani masentunut vuonna -85. Olin 19-vuotias. En tiennyt sellaisesta kuin masennus mitään. Ihmettelin vain kuin mikään elämässä ei oikein maistunut. Ajattelin, että se menee ohi ja on vaan joku tilanne tai olosuhde, että on tylsää tai jotain… Näin muistelen ajatelleeni silloin. En osannut hakea apua lääkäriltä, koska en tiennyt, että sellainen sairaus on olemassa kuin masennus. Tilanne helpottui kun sain töitä ja elämääni uutta sisältöä.

Vuonna -88 sain ensimmäisen lapseni. Kaikki piti olla hyvin, mutta olin hyvin alavireinen. Synnytys ei mennyt kuten oltiin suunniteltu. En voinutkaan synnyttää normaalisti vaan minut jouduttiin leikkaamaan ex tempore ja vauva syntyi keisarinleikkauksella. Leikkauksen jälkeen liikkuminen oli rajoitettua. Leikkaushaava oli kipeä eikä maitoakaan tullut vauvalle ruoaksi. Neuvolassa kehotettiin imettämään, rinnat oli ruvella ja maitoa ei tullut. Koin voimakasta huonommuutta, kun en kyennyt imettämään vauvaani. Mieheni teki paljon töitä ja oli pois kotoa. Kun hän oli kotona, hän riiteli puhelimessa isänsä kanssa työasioista. En saanut häneltä minkäänlaista apua lastenhoidossa, kantamisessa tai muussakaan. Itse piti vain hoitaa kaikki.

Silloin usein iltaisin olin parvekkeella ja juttelin tähdille (en tuntenut silloin Jeesusta)… Pyysin niitä auttamaan kun mulla oli niin paha olo. Välillä tuntui siltä, etten jaksa ja kävelen vauvan kanssa junan alle. En hakenut apua, koska en tiennyt, että on sellainen sairaus kuin masennus. Siitä ei puhuttu silloin neuvolassakaan. Ajattelin, että olen vain väsynyt, koska vauva toi vastuuta.

Elämä meni painollaan ja masennus hellitti. Tai siis se, mitä en tiennyt masennukseksi. Pidin sitä vain eräänä ajanjaksona elämässäni.

Sitten joku kertoi minulle, että on olemassa sellainen sairaus kuin masennus. Menin lääkäriin ja lääkäri haastatteli minua 45 minuuttia ja totesi minun olevan masentunut ja määräsi lääkkeitä. Lähdin sieltä reseptin kanssa ja aloitin kuurin. Lääkkeet väsyttivät ihan kamalasti ja tuntui, että ne vievät minua ”usvaputkeen”, mikään ei tuntunut miltään. Joten menin uudelleen lääkäriin. Sanoin, etten halua syödä tällaisia lääkkeitä, jotka väsyttää ja muuttaa minua niin, että mikään ei tunnu enää miltään. Lääkäri sanoi, että masennukseen pitää syödä lääkkeitä. Ja hän kertoi, että masennus tulee lapsuudesta ja se johtuu vanhemmista ja suvusta ja taipumuksista ja vaikeista elämäntilanteista ja ihmissuhteista jne jne jne.

Minusta tuntui siltä, että minua manipuloitiin ja vakuuteltiin, että minun olisi pitänyt syödä lääkkeitä, jotka turruttavat minut. Sanoin lääkärille ja lääkkeille ei kiitos ja lähdin ulos.

En syönyt lääkkeitä enkä ottanut vastaan diagnoosia. Ajattelin, että en usko pätkääkään tuon lääkärin puheita, vaan on oltava jokin muu keino.

Pian tämän jälkeen tulin uskoon ja aloin lukea raamattua.

FB-keskustelussa epäiltiin, että uskovat, joihin epäilijä itsekin lukeutuu, haluaisivat tietoisesti lisätä toisen taakkaa kun masentuneisuus pannaan omaksi syyksi. Esiin keskustelussa tuotiin myös rukoiltavan ”lisä” taakottaminen esirukoustilanteessa rukoilijan toimesta, vaikka esirukouksen tulisi olla vapauttavaa. Penättiin myös esirukoilijan vastuuta.

Masentuneisuus ei ole kenenkään syy ja epäilen vahvasti, että esirukoilija tarkoituksella taakottaisi rukoiltavaa tai että esirukoilijalla olisi ”pahat ajatukset” ja tietoinen tarkoitus alaspainaa rukoiltavaa. Joskus esirukoilija tukee joskus taas joutuu/saa opettaa rukouksen pyytäjää.

Miksi menet esirukoiltavaksi tai pyydät esirukousta? Siksikö, että sinua paijataan masennuksessa tai itsesäälissä päähän ja osoitetaan myötätuntoa, vai haluatko Jumalallisia ratkaisuita elämääsi ja elämäntilanteeseesi? Vai ehkä siksi, että muut rukoilee ja sinun ei itse tarvitse nähdä vaivaa? Vai etkö jaksa itse rukoilla? Vai pelottaako sinua? Ehkä tahdot nopean ”instant” ratkaisun, käsittelemättä syitä?

Keskustelussa myös ihmeteltiin ja penättiin perusteluita siitä, kuinka uskova voi perustella sitä, että masennus johtuisi jostain vihollisen hyökkäyksestä. Ja viitattiin siihen, että raamattu on täynnä masentuneita ihmisiä, Job jne. Epäiltiin myös sitä, että sellainen ihminen haluaisi lyödä ja valmiiksi maassa makaavia ihmisiä.

Näin on. Raamattu on täynnä ihmisiä, jotka elivät elämää. Tekivät virheitä, maksoivat hintaa. Vanhassa testamentissä on paljon esimerkkejä henkisistä vaikeuksista esim juuri Job, Daavid, Jeremia ja esim Elia, joka piehtaroi itsesäälissä. Joskus totuus tai kiperä kysymys tekee kipeää ja tuntuu enemmän lyönniltä kuin lohdutukselta tai ajattelemaan herättämiseltä, mutta totuus tekee vapaaksi.

Mutta sen tähden meille annettiin Jeesus, Kristus, joka on Jumalan poika ja jonka kautta meillä on pääsy (tie, totuus ja elämä) kaikkein pyhimpään eli Jumalan läsnäolon todellisuuteen. Emme enää elä vanhan liiton aikaa… Masennus voi olla tosiasia, mutta se ei ole totuus. Totuus on yksin Jeesuksessa Kristuksessa ja Hänen kauttaan olevissa voitoissa. Ehkä vielä näkymättömissä, jotka tulee kutsua näkyväisiksi. Tämä on Taivasten valtakunnan evankeliumia, jossa on Jumalan voima. Ehkä esirukoilija on kutsuttu tekemään juuri tätä?

Olen tutkinut paljon sairautta, ja sairauden juuria, sekä parantumisen tasoja sekä esirukouksen merkitystä parantumisessa. Näistä alueista myös opetan.

En mene koko opetuskokonaisuuteen, mutta tuon pari kohtaa esille. Job 2:7, Niin saatana meni pois Herran edestä ja löi Jobiin pahoja paiseita, kantapäästä kiireeseen asti. ja 3:25 Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi, ja mitä minä pelkäsin (engl…KAUHISTUIN), se minulle tapahtui. Lopulta Job parantui ja sai kaksinkertaisen annoksen.

Tiedän, että moni ei tykkää tästä, mitä sanon seuraavaksi… mutta sanon sen kuitenkin.

Kaikki sairaus on perkeleestä, se on vihollisen aikaansaamaa, koska vihollinen on tullut vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Mutta perkelekin on Jumalan perkele… ja siksi Jeesus tuli maailmaan, että meillä olisi elämä ja yltäkylläisyys. Joh 10:10 Varas ei tule muuta kuin varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.

Yltäkylläisyys ei tarkoita sitä, että elämässämme kitkutellaan, tavalla tai toisella, päivästä toiseen.

San 20:27 Ihmisen henki on Herran lamppu: se tutkistelee sydämen kammiot kaikki.

Vihollinen ottaa jokaisessa heikkoudessa etulyöntiaseman. Monta kertaa me emme voi vastaanottaa parantumistamme linnakkeen tähden. Fyysinen heikkoutemme saattaa alkaa luonnollisesta tapahtumasta, mutta sitten vihollinen vahvistaa kivun hetkellä sen linnakkeella.

Esimerkiksi: auto-onnettomuuden tai trauman jälkeen vihollinen voi ahdistaa tai masentaa, heikkouden hetkellä, pelolla tai kauhulla. Kun henkisesti loukkaantuu tai läheinen loukkaa/satuttaa vihollinen tahtoo ahdistaa vihalla tai raivolla. Kauhistuttava tilanteen tullessa, vihollinen on valppaana lisäämään sen alueen kipua linnakkeella. Vielä vuosien jälkeenkin me voimme lievittää muistoa ja taistella, antaaksemme itsemme luottamukseen ja intimiteettiin eli läheiseen suhteeseen.

Jos me aiomme nähdä suurempaa vapautumista parantumisen alueella kehoissamme, meidän tulee myös parantua elämämme kolhuista, ikään kuin peittää heikot alueemme elämässämme ja poistaa heikkoudet siitä. Rukoile Jumalan tulta paljastamaan ja polttamaan jokaisen sairauden juuri.

Jesaja 61:3 puhutaan masennuksen hengestä. Alkuperäinen sana tavallisesti tarkoittaa heiveröistä, voimatonta, heikkoa. Samaa sanaa käytetään myös lampun hiipuvasta liekistä (Jes 42:3) sekä silmien hämärtymisestä (1 Sam 3:2).

Masennuksen henki ei ole Pyhä Henki. Jos masennuksen henki ei ole Jumalan antama Pyhä Henki… niin mikä henki se sitten on?

Monesti unohdamme pelastuksen merkityksen. Pelastuminen: hengen, sielun (järki, tahto ja tunteet) ja ruumiin alueella.

Ilm 7:10 "ja he huusivat suurella äänellä sanoen: "Pelastus (juuri-sanana sozo) tulee meidän Jumalaltamme, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalta".

Kun Jeesus tuli maailmaan, Hän kantoi edestämme, Golgatan keskimmäisellä ristillä, kaikki synnit ja sairaudet. Me pelastumme ja olemme pelastuneet Hänen nimessään. Itse pelastus-sana on mielenkiintoinen. Tutkiessamme sitä, voimme löytää mielenkiintoisia ja mieltä vavisuttavia asioita. Pelastus-sanan juuri on sanassa SOZO. Tämän SOZO-sanan merkitys on pelastaa, tehdä kokonaiseksi, parantaa, olla kokonainen. Pelastus siis pitää sisällään parantumisen ulkoisista vammoista/sairauksista kuten myös sisäisen parantumisen.

Tehdä kokonaiseksihan tarkoittaa sitä, että täytetään se kohta, josta jotakin puuttuu. Pelastaa tarkoittaa iankaikkisuuteen pelastumisen lisäksi myös kiperistä tai vaikeista tilanteista ja olosuhteista pois auttamista eli pelastamista. Olla kokonainen taas viestittää siitä, että se on koko ajan olemassa oleva olotila. Jos joku on koko ajan olemassa, niin sehän on silloin ON. Ja Jumalammehan on iankaikkinen Jumala, joka on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti eli HÄN siis ON.

Silloinhan me voimme luottaa siihen, koska Jumala ON, niin silloin myös pelastus ON, tehdä kokonaiseksi ON, parantuminen ON ja olla kokonainen ON. Kaikki ne ovat kokoajan olemassa olevia. Ei siis 2000 vuotta sitten tapahtuneita asioita tai vain osaa yllämainituista sisällään pitäviä, vaan pelastus pitää sisällään täydellisen pelastumisen, parantumisen ja ehyeksi tulemisen ja siinä pysymisen tässä ajassa, tänään, NYT ja tulevaisuudessa. Ja tästä kuuluu kunnia yksin Jumalalle!

Jeesuksen nimessä!

17.10.2009

Heipä hei lukija…

Kävin tänään työpäivän päätteeksi katsomassa äitiä sairaalassa.

Äidin kunto on dramaattisesti huonontunut. Hän ei enää kykene itse syömään. Äiti ei hahmota ympäristöänsä, eikä näe kunnolla. Hän ei pysty enää kävelemään vaan häntä kuljetetaan pyörätuolilla. Vapina on lisääntynyt todella paljon ja tasapainoaisti ei toimi. Lääkkeet aiheuttavat väsymistä ja veden pyörimistä suussa.

Kun saavuin sairaalaan, oli hoitaja syöttämässä äitiä. Ruoka oli jo kerinnyt jäähtymään kun astuin hoitajan tilalle syöttämään äitiä. Äiti yritti olla tosi reipas. Jälkiruoka oli sitruunan makuista ”jotakin kummallisen näköistä” mousseeta? Ja äidin mielestä se oli pahaa. Jauhelihakeitto meni paremmin. Leipä oli kuivahkoa, joten sekin jäi syömättä. Annoin äidille palan suklaata, josta hän sanoi, että nyt on hyvä!

Äiti oli tosi suloinen (mitä hän ei ennen leikkausta kovinkaan ollut) hän piti kädestäni kiinni ja sanoi, ensimmäistä kertaa elämässään, minun olevan kaunis. Ja puhui että hänen Tina hoitaa kaiken.
Äiti myös pyysi päästä pois. Ja sitten häntä alkoi itkettää, ettei hän jaksa, kun hän on niin hullu. Yritin sanoa äidille, että hän ei ole hullu vaan hänellä on syöpäkasvain aivoissa, joka aiheuttaa motorisia, emotionaalisia ja ajattelunkin ongelmia.

Hiukset on lähtenyt toiselta puolelta päästä sädehoitojen takia. Harjasin kuitenkin äidin hiukset ja sanoin, että hoitajat Töölössä olivat leikanneet äidin hiukset niin lyhyeksi, ettei äidille saa enää ponnaria, mutta pinnillä hiukset voi kiinnittää, etteivät tule silmille.

Olen yrittänyt lakata äidin kynnet, hoitaa kädet ja jalat säännöllisesti, jotta ne pysyisivät kunnossa ja tulisi paljon kosketuksia. Äiti ei tykkää kun kasvoihin on kasvanut karvoja, mutta en ole uskaltanut niitä nyppiä, koska se tuottaa kipua.

Niin kuin isänikin kohdalla… Aina kun lähdin, sanoin, että rakastan sua isä… niin sanon äidillekin. Rakastan sua äiti… Tänään äiti vastasi joo joo… normaalisti hän ei vastaa mitään.

Koskaan ei tiedä, milloin näkee äidin viimeistä kertaa, koska hänen vointinsa on huonontunut päivä päivältä.

On vaikeaa katsoa vierestä toisen kipua ja turhautumista kun kroppa ei tottele eivätkä sanat tule suusta ulos, vaikka ne mielessä olisivatkin. Isän järki pysyi kirkkaana loppuun asti, mutta äidillä juuri pää on heikoin kohta (isällä sydän oli se, joka kaikki aikaisemmat vuodet reistaili), äidillä ei taas ollut muuta kuin oireileva pää (migreenit, aivokuume ja tumor, joka äityi kesällä syöväksi).

Tänään mietin surua… Isä puhui kivun väristä, että hänen kipunsa väri oli ruskea… Minä mietin, minkä värinen on suru?

Surun syvyys, kun lapsuus päättyy ja äiti ja isä katoavat iankaikkisuuteen, on syvää.

Vaikka elämän aikana on oppinut monenlaisia suruja, aikaisempien ihmissuhteiden (lue: avioliiton) päättyminen, ystävyyssuhteiden katoaminen, omaan persoonaan kohdistuneet krittiikki ja syytökset, palvelutyöhön kohdistuneet mustamaalaukset ja pilkka. Yrittämiseen ja yrittäjänä olemiseen kohdistuneet ivasanat. Lapsiin liittyvät asiat koulukiusaaminen ja heidän tekemänsä väärät valinnat… Silti lapsuuden päättymisen ja vanhempien menetyksen suru, sairauden aiheuttama kipu (lue: syöpäkipu), jota he ovat kokeneet on surua ”parhaimmillaan” vai pitäisikö sanoa ”pahimmillaan”?

Niin kuin lapsienkin kohdalla, myös vanhempien kohdalla, toivoisi, että voisi tehdä jotakin vain helpottaakseen toisen oloa. Rukoilla voit, se riittää.

Mietin siis surun väriä….?

Se on syvän harmaa, hiilen harmaa, jopa musta. Siinä näkyy päätös, elämän päätös, ajanjakson päätös.

Miten väri muuttuu?

Mieleeni tulee ensimmäisenä aamurusko. Kun aamu alkaa sarastaa. Ensin on täydellinen pimeys (musta), sitten tulee kajo, aamun kajo (harmaan eri sävyt), joka voimistuu ja lopulta päättyy täydelliseen kirkkauteen (valkoinen).

Uskon, että näin on meidän elämämme, aallokonkin kanssa. Kun on aallon pohjalla, ei valoa näy, kun nousee aallon harjalle, siellä voi ratsastaa ja nauttia näkymästä, kirkkaudesta, valosta, tuulesta, viimasta, vauhdista…. mutta kun pääset takaisin aallon pohjaan, kaikki avaruus ja tila, on kadonnut.

Tuskaan ja suruun ei saa jäädä makaamaan. Suru kaivaa helposti kuopan. Tuska tekee saman.

Muistan pienenä kun opettelin ajamaan polkupyörällä. Ensin isä oli pitämässä tarakasta kiinni, lopulta hän huijasi pitävänsä, mutta päästikin irti ja tasapainoni säilyi - ajoin siis itse.

Kun olin oppinut ajamaan, se sujuikin aika mukavasti. Mutta joskus kaaduin. En koskaan, kaatumisen jälkeen, jäänyt maahan makaamaan vaan nousin ylös, putsasin housut tai totesin, että polven iho meni rikki, kävin äidillä sen putsauttamassa ja laastaroimassa polven ja sen jälkeen matka taas jatkui. Näillä ”pipeillä” jopa leuhkittiin kavereille, ”kato mikä mulla on” ja laastarin alta näytettiin ruhjetta.

Näin sen pitäisi meillä aikuisillakin mennä. Suruun (vastoinkäymiseen) ei pidä jäädä makaamaan ja muhittamaan. Pitää nousta ylös, putsata ruhje, hoitaa se ja jatkaa matkaa. Arpi surusta todennäköisesti jää, niin kuin ruhjeestakin.

Mutta arvet kuuluvat elämään. Ne kertovat eletystä elämästä ja kokemuksista, joita ilman elämämme olisi aika tylsää, eikä olisi mitään muistelemisen arvoista. Arpien tuomista kokemuksista voi myös jakaa toiselle elämänkokemuksena ja viisautena. Antaa oma kokemus kaverille rakennusaineeksi.

Mä oikeasti rakastan elämään sen kaikissa sävyissä. Välillä sattuu, välillä ei. Mutta Elämä jatkuu joka tapauksessa. Sinussa, minussa, lapsissamme, lapsenlapsissamme… Osa sinua ja minua.

Jeesuksen nimessä…

11.10.2009

Ihana viikonloppu!

Juoksimme perjantaina Hulluilla Päivillä ja etsimme uutta tietokonetta. Menimme ensin Aleksille ja totesimme, että koneet olivat loppuneet jo aamupäivällä. Avulias, meitä palvellut myyjä soitti Jumboon ja ilmoitti, että Jumbossa ko. koneita vielä olisi.

Kiersimme ensin ostamassa Casan tupla-lakanasetin Antamolaan ja täydensin myös HeavenlyNailsin meikkivarastoja. Vietävää mökille oli aika paljon, mutta tuotavaa sieltä kaatopaikalle oli muuten paljon enemmän.

Aleksilta ajoimme vielä Jumboon hakemaan konetta. Olin tosi tyytyväinen hankintaan. Nyt opettelen sitä käyttämään ja tämä vanhempi jää sitten kirjanpidollisille ym. vastaaville asioille ja uudella koneella käsittelen musiikin ja kuvat.

Kävimme lauantaina moikkaamassa äitiä sairaalassa ja sen jälkeen lähdimme ajamaan mökille.

Saimme nauttia koko viikonlopun ihanasta säästä. Kävimme rannalla, jossa Ari tyhjensi veneen ja minä otin valokuvia. Sitten samoilimme metsässä ja löysimme suppilovahveroita. Jätimme ne poimimatta, koska meillä ei ollut koria mukana.

Teimme ihanaa ruokaa ja kävimme saunassa. Lämpötila ulkona laski nollaan, mutta mökissä oli ihanan lämmintä, poltimme takkaa ja nautimme sen lämmöstä.

Tänään sunnuntaina lähdimme aamiaisen jälkeen uudelleen rantaan. Palasimme mökille hakemaan sienivehkeet ja lähdimme hakemaan suppilovahveroita. Keräsimme niitä useita litroja. Tarkoituksenamme on kuivata niistä osa ja osasta ajattelin tehdä piirakkaa ja osan säilöä.

Säilöminen on kokonaan uusi maailma. En ole koskaan säilönyt mitään, koska äiti ja isä ovat aina laittaneet minulle kaikki valmiiksi, mehuista hilloihin.

Nyt olenkin tilanteessa, jossa joudun opettelemaan uusia asioita säilömisestä ja mehun tekemisestä. Pääsen myös ensi syksynä marjametsään, koska marjat täytyy nyt sitten kerätä itse (aikaisemmin ne on siis tullut pakastevalmiina pakastettavaksi).
Tämä taitaa olla aihealue, jota tulee vaalia.... opetella itse ja opettaa myöhemmin eteenpäin.

Sienimetsän jälkeen istuin terassille lukemaan sisustuslehteä. Sanoin Arille, että tuntuu tosi ihanalta olla vaan ja lukea lehteä. Tässä ollaan kuitenkin menty sellaista haipakkaa, että näköä haittaa :) Monenlaista on tapahtunut ja sattunut, surua, iloa, murhetta, naurua... kaikkea niitä yhdessä, mutta päällimmäisenä on kuitenkin ollut haikeus...

Palattuamme kotiin tunsin itseni todella rentoutuneeksi ja levänneeksi.

Huomenna taas alkaa työt ja paluu arkeen. Yritän nyt säännöllisesti pitää joka toisen viikonlopun vapaana ja joka toisen lauantain tehdä töitä. Se on varmasti hyvä tempo. Vapaaviikonloppuina suunnataan luonnon keskelle, rauhaan... Kuuntelemaan, katselemaan ja rentoutumaan.

07.10.2009

Lokakuussa jo mennään....

Elämä jatkuu vielä kuoleman ja kuolemisen ympärillä. Ei vaan pelkästään isän kuoleman tai äidin sairauden, vaan myös itselle kuolemisen ympärillä.

Kuoleman käsittely ei ole helppoa ja siitä puhuminen vielä vaikeampaa, koska on hyvin vähän keskustelukumppaneita, jotka siitä pystyvät puhumaan.

Kuolemasta puhuessa tulee helposti tunnesoppaa...

Olen paljon miettinyt sairastamista tai pikemminkin syöpää. Se jäytää sisältä. Isällä oli keuhkoissa syöpä, joka levisi maksaan, munuaisiin ja selkärankaan. Näiden lisäksi syöpä oli nakertanut kylkiluita, haurastuttaen niitä ja söi luun pinnalla olevaa kalvoa, jota isä kuvasi "ruskeaksi kivuksi" kivun taajuuden mukaan.

Katkeruus, viha, kauna, raivo, voimakas vaatimus ja paha puhe (Ef 4:31) (suomalainen käännös käyttää sanaa huuto (joka kyllä joskus voi olla hyväksi) ja jonka sijaan englantilainen KJV käyttää sanaa "voimakas vaatimus"). Nämä voisivat olla asioita, jotka jäytävät luuta kuin syöpä ja niiden kivun tuottama frekvenssi voisi juuri olla ruskea... tai peräti musta.

Isän parina viimeisinä saattohoidon viikkona aloin pyytää Jumalalta, joka ihmiselle hengen antaa ja joka ihmiseltä sen voi myös pois ottaa, että hän ottaisi isän hengen, ennenkuin isän syöpä leviää aivoihin ja/tai ennenkuin kipu muuttuu mustaksi.

Tuntuu hullulta eli aiheuttaa ristiriitaisia tunteita se, että haluaisi ihmisen olevan lähellä, mutta että rakkaudesta häneen ei haluaisi hänen tuntevan kipuja ja saa sinut rukoilemaan asiaa täysin irrallaan inhimillisistä tunteistasi. Uskon, että se on Jumalan Hengen aiheuttamaa tai paremmin sanottuna aikaansaamaa rakkautta toista ihmistä kohtaan.

Olen miettinyt, että tavallaan lapsuuden taakse jättäminen "tyttärenä olemisen loppuminen" asettaa haasteita. On vaikeaa puhua kuolemasta, koska siihen liittyy voimakas inhimillinen ikävä. Mutta on myös vaikeaa puhua asioista, jotka ovat ja on elämään liittyviä, koska monasti niihin liittyy loukkaantumisia.

Rakkaus toista ihmistä kohtaan saa sinussa halun olla loukkaamatta häntä, mutta joskus voi elämässä olla vaikeita asioita, joista täytyy pystyä puhumaan ja jotka liittyvät perheeseen tai perheen elämään, oman perheesi tai seurakuntaperheesi.

Olen oppinut vuosien varrella, että ensin puhutaan Jumalalle asiasta ja sen jälkeen vasta perheenjäsenille.

Joskus puhuminen voi olla hankalaa, jos puheen tuottajan ja sen vastaanottajan frekvenssi on erilainen. Se voi olla erilainen taustoista, koulutuksesta, elämänkokemuksesta, iästä, tunnetilasta tai vastaavasta johtuen. Miten siis ohjata sanat siinä muododossa, ikäänkuin oikealla taajuudella, jotta vastaanottaja kykenee sanat tai asian vastaanottamaan.

Jos vastaanottajalla on haava sydämessä, joka ei ole vielä parantunut, voi sinun puheesi taajuus saada reagoinnin vastaanottajan kivun taajuuteen ja saa aikaan raivostumisen tai puolustautumisen, vaikka asiasi hyvä olisikin ja motiivisi puhdas.

Itselle kuoleminen, omien haavojen parantumiseen antautuminen, oman heikkouden myöntäminen on vaikeaa. Se voi olla vaikean lisäksi myös todella vaikeaa.

Parantumisen tiellä voi olla ylpeys. Kuka tuo on minulle sanomaan... Tämä tulee esiin helposti seurakunnassa, kun "rivimiehistö" antaa rakentavaa palautetta "pastorille". Se varmasti tulee myös vielä helpommin esiin silloin kun lapsi antaa palautetta aikuiselle.

Lapsikin, kuten "rivimieskin" on ihminen ja Jumalan oma, jota Jumala käyttää omiin tarkoitusperiinsä sekä niiden toteuttamiseen. Meidän vanhempina ja hengellisinä vanhempina tulee kuunnella, ottaa vastaan ja tutkia, Herran edessä sydämemme, onko "lapsen" puheissa jokin perä....?

Jos läheisen kuolema on kamalaa on itselle kuoleminen aivan yhtä kamalaa, vaikka ehkä inhimillinen suru saattaa olla vähäisempi jälkimmäisessä.

Mutta jokaisesta kuolemasta alkaa uusi elämä. Jokaisesta kuoleman kohtaamisesta tulee voitto. Koska Jeesus kuoli ristillä syntiemme tähden, haudattiin ja josta Hän nousi ylös, eikä kuolema voinut Häntä pitää. Kuolema ei voi pitää myöskään sinua eikä minua! Kuoleman ja hautaamisen jälkeen tulee aina ylösnousemus.

Siispä... antaudu kuolemaan itsellesi!

Jeesuksen nimessä!

01.10.2009

Lueskelin aamulla Hebrealaiskirjettä, ensimmäistä ja toista lukua.
Silmiini osui kaksi jaetta...

Hebr 1:14 Eivätkö he kaikki ole palvelevia henkiä, palvelukseen lähetettyjä, niitä varten, jotka saavat autuuden periä?

Tässä puhutaan enkeleistä, enkelien toimista sanansaattajina ja toteuttajina autuuden perijöitä varten.

Mietin sitä, kuinka ihmiset pelästyvät kun puhutaan enkeleistä, jotka palvelevat ja ovat meitä varten palvelemaan lähetettyjä.

Olin kerran pavelemassa seurakunnassa, jossa näin enkeleitä kulkemassa penkkien välissä ja palvelevan ihmisiä ja näin mitä näille ihmisille tapahtui, mistä he vapautui ja parantui. Puhuin ääneen mitä näin.

Kokouksen jälkeen tuli eräs nainen rukouspalveluun ja sanoi, että hänestä tuntui kauhealle kun olin puhunut enkelien palvelemisesta seurakunnan keskellä kun hänen mielestään vain Pyhä Henki voi palvella seurakunnan keskellä. Kysyin, eikö hän usko enkeleihin? Hän kuitenkin kertoi nähneensä enkelin tilanteessa, jossa hän oli ajautumassa autokolariin. Tämä enkeli oli pelastanut hänet kolarista. Mutta hän ei kyennyt ymmärtämään, kuinka enkelit palvelisivat seurakunnassa ja seurakunnan keskellä. Hän ei myöskään kyennyt olemaan rukoilavana koska häntä tämä enkeli-asia häiritsi. Hän lähti rukouspalvelusta pois.

On sangen harmillista, että meille on perinteisesti opetettu hyvin suppeasti raamatusta. Vain "tietyistä kohdista", ei kokonaisvaltaisesti raamatun linjasta kristityn elämässä.

Apostoleiden aikaan oli tuiki tavallista, että enkelit vierailivat esim sanansaattajina. Muistatko, kun (Apt 12) enkeli meni ja herätti Pietarin ja johdatti hänet pois vankeudesta. Pietari meni ystäviensä luo (Apt 12:13-17) koputti ovelle. Joku tuli avaamaan ja kuuli Pietarin äänen ja ovea avaamatta juoksi kertomaan muille kavereille, että Pietari on oven takana... Ja ne muut sanoivat, "ei se mikään Pietari ole vaan Pietarin enkeli".

Vääristynyt kuva Jumalasta

Ohuen raamatunopetuksen tähden monilla meillä on vääristynyt kuva Jumalasta

Jumalaa pidetään "kuuman kiven heittäjänä", joka rankaisee jokaisessa hetkessä ja pienestäkin tekemästämme rikkeestä putoaa taivaasta kuuma kivi päähän.

Monet ihmiset ovat täysin allergisia kaikelle uskosta puhumiselle, koska heitä on lyöty raamatulla "ympäri korvia" ja tuomittu vaikka minne... Tällaisia ihmisiä on hyvin vaikeaa lähestyä.

Hebr 2

Toinen kohta, joka aamulla nousi silmiini, lukiessani Hebr 2. luvun alusta... Jae 8:
asetit kaikki hänen jalkojensa alle. Sillä, asettaessaan kaikki hänen valtansa alle, hän ei jättänyt mitään hänen allensa alistamatta. Mutta nyt emme vielä näe kaikkea hänen valtansa alle asetetuksi.

Tässä viitataan perkeleen vallan kukistamiseen ja ihmisten voittamisesta Jeesukselle Kristukselle, Jumalan valtakuntaan, pois kapinasta (Hebr 1:13, 1 Kor 15:24-28, Ef 1:10 ja Ilm 20).

Jos enkeleille oli annettu tietyt tehtävät ja valtuutus niiden tekemiseen eli toimintakenttä... voit arvata, että niin Jeesuksellekin oli. Jeesuksen toiminta-alue oli huomattavasti laajempi. Enkeleillä oli kuolematon ruumis, heitä ei voitu naulata ristiin, joten Jumala antoi ainokaisen poikansa, Jeesuksen Kristuksen, joka oli Hänen kaikkein kallempansa ja kaikkein parhaimpansa. Paras lahja, jonka ihminen vain voi saada Jumalalta.

Kristuksen sovitustyö, iankaikkinen elämä, lahjana Jumalalta.
Mitä se tarkoittaa?

Se tarkoittaa sitä, että vaikka emme nyt näe, luonnollisilla silmillämme, kaiken vallan olevan Jumalalla, Valta kuitenkin on Jumalalla. Jos Jeesukselle annettiin kaikki valta, niin silloin ei mikään elämän olosuhde, tilanne, tunne, ympäristö tai muu vastaava ole olematta alistettu Jeesuksen vallan alle.

Mitä meidän tulee oivaltaa?

Se, että Jeesus vapautti sinut ja minut, meidät, teidät ja heidät kaikesta vaivasta, ahdistuksesta, olosuhteesta, tunteesta, surusta, kivusta, hylkäämisestä. Hän vapautti meidät sielun kahleista: järjen, tahdon ja tunteiden esteistä, jotka estää meitä elämästä täysipainoista elämää Kristuksessa olosuhteista huolimatta.

Siispä rukoilen...

Herra anna meille näkevät silmät ja kuulevat korvat, jotta oppisimme ymmärtämään ja näkemään, miten suuria salaisuuksia meille on kätketty Kristuksessa. Miten suurella rakkaudella Herra on meitä rakastanut, että antoi kaikkein kalleimpansa ja rakkaimpansa, jotta voisimme päästä takaisin Jumalan, Isän yhteyteen.

Jeesus on tie, jota käydä Jumalan luo. Totuus, joka tekee meidaät vapaaksi petoksesta ja valheesta. Ja Elämä, joka maistuu elämältä ja joka jalostettuna, sanasta vaarin ottaneena, Pyhän Hengen läheisyydessä, Jumalan mielenmukaisilla valinnoilla sekä lihalle (lue: itselle) kuolemisen kautta, johtaa meidät iankaikkiseen läheisyyteen ja elämään Jumalan, Kaikkivaltiaan Isän kanssa, jo nyt, tässä ajassa.

Jeesuksen nimessä!