Ristiriitaisia tunteita…
Kävin katsomassa äitiä sairaalassa. Äiti ei enää pysty syömään, hänellä on limaa keuhkoissa ja kurkussa ja sitä joudutaan imemään pois. Äidin silmät ja pää vähän liikkuvat, suu hyvin vähän. Vartalo on kokonaan liikkumaton. Kukaan ei ole sanonut, onko äiti halvaantunut, vai eikö hän vain liiku tai eivätkö käskyt aivoista tavoita jäseniä?
Puhuin äidille ja paijasin häntä. Äiti oli niin kaunis, vaikka on sairas. Hänelle oli laitettu lääkepumppu, joka mittaa jatkuvalla syötöllä kipulääkettä. Taitaa äidillä olla enää hyvin lyhyt matka maaliin.
Minulta pääsi itku, tekee pahaa katsoa äitiä niin avuttomana ja sairaana. Rukoilen, Herra armahda äitiä. Sinä, joka hengen äitiin olet pannut, voit hengen äidiltä myös ottaa ja antaa äidin päästä Jeesuksen luo.
Kiitän Herraa siitä, että vielä silloin kun äiti oli ymmärryksessä, vain muutamia päiviä ennen isäni kuolemaa, hän antoi elämänsä Jeesukselle. Miten ihmeellinen onkaan Jumalan ajoitus. Se ei koskaan petä.
Ristiriitaista on se, että toisaalta on hyvin kiitollinen olo siitä, että äidillä ei ole kipuja ja että äidin oloa helpotetaan kaikin mahdollisin keinoin, mutta toisaalta hyvin vaikeaa katsoa toisen kitumista ja kuihtumista.
En tiedä ymmärtääkö äiti sen, että olen läsnä, tai miten paljon hän ylipäätään ympäröivästä maailmasta ymmärtää. Silmistä toinen katsoo kattoon ja toinen hieman sivuun, joten katsekontaktia ei juurikaan tule. Äiti ei myöskään enää purista kättä, mitä hän teki vielä pari päivää sitten.
Mietin, että syöpä aivoissa ottaa päivä päivältä jonkin ruumiin toiminnon pois. Nieleminen on jo tosi huonoa, en usko, että äiti kunnolla edes enää näkeekään, hän on liikkumaton… Pian varmaan loppuu hengitys?
Toisaalta on suru äidistä, mutta toisaalta katse on tulevaisuudessa.
Tiedän, että näen isäni ja äitini iankaikkeudessa ja on jälleennäkemisen toivo…
Katse tulevaisuudessa…
Meille on tullut ja tulee jatkuvasti puhujapyyntöjä ympäri maailmaa. Toistaiseksi olemme pysäyttäneet kaiken ”toiminnan” ja olemme keskittyneet, ensin isän ja nyt äidin saattohoitoon. Emme ole palvelleet suomessa emmekä esirukouspalvelussa puhelimessa. Olemme täysin paikallaan seisomassa.
Tiedän, että näin pitää olla. Näin pitää tehdä. Tämä on ajanjakso, joka täytyy käydä läpi. Minun tulee muuttua. Turvarakenteiden on murruttava niin, että ainoa turva on Jeesus Kristus. Minun on opittava luottamaan siihen, että Herra tietää kaikkein parhaiten, mikä on minulle parasta ja tietää tarkalleen, mitä kestän, missä ja kuinka paljon. Isän ja äidin menettämiseen on olemassa Jumalallinen syy. Ja sen syyn tähden, vapautuu resursseja tehdä enemmän Jumalan valtakunnan työtä.
Tietoisuus tästä, saa minut katsomaan tulevaisuuteen. Jumalan suunnitelmaan.
Ensi vuonna lähdemme taas liikenteeseen ja silloin olen ja olemme taas käytettävissä. Afrikka on kutsunut meitä jo monesti, mutta viisautta on kysyä Jumalalta, missä ja milloin Hän haluaa meidän missäkin olevan. Ensi vuonna yritämme yhdistää pidemmän ajanjakson palvella Herraa Afrikassa, kiertäen useammassa maassa ja usealla paikkakunnalla.
Paikalliset seurakunnat ovat pyytäneet meidät opettamaan ja julistamaan Taivasten Valtakunnan evankeliumia, jota seuraa pelastumiset, parantumiset ja vapautumiset. Ovat jo kovasti suunnittelemassa edellistä kertaa suurempia herätys ja parantumis-ulkoilmakokouksia yhteistyössä toinen toistensa kanssa sekä pastoreille tarkoitettua suurempaa opetuskokonaisuutta. Todennäköisesti matkaamme Kisumuun, Murangaan sekä Mombasaan. Yritämme samalla matkalla vierailla myös Tansaniassa sekä Ugandassa, joista ollaan oltu meihin useita kertoja jo yhteydessä.
Amerikkalaiset ystäväni pyysivät meitä tulemaan yhdessä heidän kanssaan Indonesiaan vuonna 2011. Olemme innoissamme mukana. Paikalliset seurakunnat tulevat järjestämään herätyskokouksia usealla eri paikkakunnalla. Samoin olemme saaneet kutsun Intiaan, johon pyrimme myös matkustamaan 2011.
Pakistan on toistaiseksi jäissä. Menemme sinne heti kun Herra antaa luvan.
Odotan jo kovasti sitä, mitä Herralla on varattuna meille.
Kun menimme Arin kanssa naimisiin Herra puhui minulle Ruutista ja Booaksesta. Isän kuoleman jälkeen Herra muistutti minua Ruutin ja Booaksen rakkaustarinasta ja Hän käski minua katsomaan rakkauden hedelmää…. Liitosta syntynyt hedelmä on heidän poikaansa Oobed (joka oli Iisain, Daavidin isän, isä).
Nimi Oobed, tarkoittaa palvelemista. Ymmärsin, että näiden kaikkien tapahtumien kautta palvelutyö pääsee kasvamaan. Niin kuin Oobed kasvoi ja tuli Iisain isäksi, Daavidin isoisäksi, eli kasvoi aikuiseksi.
Näiden kaikkien elämässämme kokemien (hyvien, huonojen, jopa pahojen, järkyttävien ja kammottavienkin) asioiden tarkoitus on kasvattaa meitä, jotta me oppisimme luottamaan vielä voimallisemmin Jumalaan, kasvamaan hengelliseen aikuisuuteen. Jolloin palvelutyökin kypsyy aikuisuuteen, ihmeet ja voimalliset teot, pelastumiset, parantumiset ja vapautumiset pääsevät purkautumaan voimallisemmin esiin.
Missä ikävaiheessa sinä menet?
Oletko vaippapöksyinen ihmisen alku? Vai oletko jo ”sisäsiisti”, kävelemään oppinut pieni hengellinen ihminen? Ehkä olet jo teini-iässä? Tai nuori aikuinen? Vai peräti kypsä, aikuisuuteen kasvanut kristitty?
Oletko sinä valmis kohtaamaan vaikeuksia, joiden kautta ”hengen hedelmäsi” kypsyy?
Luonteesi jalostuu vai pidätkö oikeutesi ”mä nyt kun vaan olen tällainen” ja pysyä ”sellaisena”?
Haluatko pyrkiä hengellisesti eteenpäin vai odotatko, että palvelutyö tipahtaa syliisi sohvalle, hyvän DVD:n ääreen? En usko, että niin käy.
Meidän tulee jatkuvasti etsiä Herraa ja Hänen kasvojaan, Hänen ratkaisuitaan elämässämme. Ei vaan hokemalla ”tapahtukoon Sinun tahtosi” vaan myös tekemällä Hänen tahtonsa.
Jeesuksen nimessä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti