24.09.2009

Tänään saatoimme isän viimeiselle matkalleen...

Äitini on sen verran huonossa kunnossa, ettei hän pystynyt lähtemään rullatuolillakaan mukaan, joten meitä saattajia oli vain neljä: minä, Ari ja pojat.

Tämä viikko on ollut todella kurja. Tähän asti kurjin viikko elämässäni.

Sain alkuviikosta tietää, että joku on yrittänyt kirjautua nimelläni netmissioon ja yrittänyt vaihtaa salasanan.

Sain kuulla perheeseeni liittyvän ikävän asian, joka harmittaa minua tosissaan ja olen siitä todella vihainen perkeleelle ja vaadin ja tulen vaatimaan joka ikisestä tappiosta lisää sieluja Taivasten Valtakuntaan.

Ystävättäreni ja minulle erityisen rakas "luottosisar" soitti ja kertoi, että hänellä on verisuonten kalkkeuma vasemmalla puolella aivoissa ja välillä hän on todella huonossa kunnossa. Rukoilin ja rukoilen, että Herra... Älä ota tätä sisarta vielä pois mun elämästä... Sitä mä en kyllä enää kestäisi.

Äitini tila on huonontunut todella paljon tämän viikon aikana. Hän ei juurikaan enää kommunikoi ymmärrettävästi, tarvitsee vaippoja, koska ei hallitse enää toimintoja, ei jaksa olla hereillä kunnolla edes vierailumme aikaa, vaan silmät lupsahtelevat kiinni.

Ja sitten vielä, kaiken kukkuraksi, isäni hautajaiset.

Tuntuu aika paljolta yhdelle ihmiselle ja tästä syystä en palvele tänä aikana, kun teen surutyötä, koska koen, etten ole kykenevä rukoilemaan kenekään puolesta, omatkin rukoukseni ovat vain syviä huokauksia... mutta...

Raamattu sanoo 2 Kor 1:3-7
Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, 4 joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. 5 Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta. 6 Mutta jos olemme ahdistuksessa, niin tapahtuu se teille lohdutukseksi ja pelastukseksi; jos taas saamme lohdutusta, niin tapahtuu sekin teille lohdutukseksi, ja se vaikuttaa, että te kestätte samat kärsimykset, joita mekin kärsimme; ja toivomme teistä on vahva, 7 koska me tiedämme, että samoin kuin olette osalliset kärsimyksistä, samoin olette osalliset myöskin lohdutuksesta.

1 Kor 10:13 Teitä ei ole kohdannut muu kuin inhimillinen kiusaus; ja Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.

Lohduttavaa on, että kaikesta on pääsy ulos ja kaikki ikävä loppuu aikanaan, ja ettei nämä vaikeudet/suru/vastoinkäymiset/ulkopuolelta tulevat paineet/sisäiset kiusaukset/hankalat elämän olosuhteet jne jne jne tule niin suurina, ettemmekö niitä kestäisi.

Uskon, että kaikkien näiden vaikeiden, surun hetkien keskellä, opin elämästä todella paljon. Luopumisesta, antamisesta, lohduttamisesta, ihmisestä ja ihmisenä olemisesta, armosta, laupeudesta, ystävien tärkeydestä, yhteydenpidosta, rukouselämästä, levosta, palvelemisesta, palveltavana olemisesta, Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä.... Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kaiken inhimillisen surun keskellä, koen suurta kiitollisuutta.

Rakkauteni Jeesukseen Kristukseen, luottamukseni Jumalaan ja kiitollisuuteni Pyhästä Hengestä lohduttajana on varmasti kasvanut näiden vaikeiden aikojen keskellä.
Tietämällä tiedän, että Herra kääntää kaikki asiat Hänelle voitoksi, juhlakulkueeksi Hänen päämäärilleen.

Kiitos, että olen saanut ja saan antautua, Herra, Sinun käsivarsiesi kannateltavaksi!

Jeesuksen nimessä

20.09.2009

Ps 64:6 He miettivät vääryyksiä: "Meillä on juoni valmiiksi mietittynä". Syvä on miehen sisu ja sydän

Psalmi 64 on erinomaista luettavaa meille jokaiselle!

Olen viime päivinä joutunut jälleen miettimään suuttuako, loukkaantuako vai mitä tehdä?

Tänään lenkillä Arin kanssa, mieleeni piirtyi kuva asiasta, jota olin ihmetellyt juuri muutamaa päivää aikaisemmin.

Olin saanut sähköpostiini NETMISSIONistä viestin, jossa minua pyydettiin vahvistamaan uusi nettipalvelun salasana.

Olen joskus aikaisemmin laittanut tietoja kokouksistamme ja seminaareistamme, Netmissionin sivuilla julkaistaviin tapahtumiin, jotta ihmiset tietävät, milloin kokouksia pidetään ja missä. Koska olemme olleet tauolla palvelemisesta isäni saattohoidon takia, ei kokouksia ole pidetty eikä siis ilmoitettu Netmissionissa.
Ihmettelin ja mietiskelin Netmissionin ylläpidon lähettämää viestiä…?

Lenkillä ollessamme mieleeni piirtyi ajatus, että joku on yrittänyt kirjautua nimelläni Netmissionin palveluun ja tilannut uuden salasanan (muka minuna). Ja jos olisin painanut sähköpostissa ollutta linkkiä, olisi salasana muuttunut, enkä enää itse olisi päässyt kirjautumaan palveluun. Joten jonkun on täytynyt yrittää Fight For Salvationin nimissä kirjautua Netmissionin palveluihin.

Mielessäni kävi, että jos joku yrittää/on yrittänyt/halunnut esiintyä minuna/FFS:nä, hän on myös saattanut kirjoittaa juttuja tai artikkeleita, vaikkapa sähköposteja anonyymipalvelimien kautta nimelläni ja lähettää niitä ihan mihin vaan. Hän on voinut tehdä vaikka mitä kepposia nimissäni.

Olen saanut tekaistuilla nimillä ja tekaistuista sähköpostiosoitteista viestejä ffs:n sähköpostiin, jossa on parjattu minua, miestäni, jopa avioliittoamme, uhattu Jumalan kostolla ja vihalla. Olen myös saanut puhelimeeni sekä puhelinvastaajaani soittoja sekä viestejä tuntemattomista numeroista, joissa esim. vastaajaani on profetoitu uhkauksia (naisen äänellä) ja ilman nimeä.

Sähköpostiin saapuu viikoittain ”kummallisilla” sähköpostiosoitteilla lähetettyjä rukouspyyntöjä, joissa lähettäjä ei ole kertonut omaa nimeään. Vastaanotan myös esirukouspuheluita, joissa ei esitellä itseä/kuiskaillaan/puhutaan ympäripyöreitä tai pyydetään esirukouksena, ”Jumalan kostoa” tai profetian sanaa, ”tueksi omiin haluihin”, tämä siis anonyyminä.

Miten suhtautua esirukouspyyntöön, jos se on tekaistulla nimellä lähetetty tai nimimerkillä ”vaahteranlehti”? Herra, sinä näet tämän ”vaahteranlehden”… Tai sellaisista, joissa lähettäjä ja allekirjoittaja ovat erinimisiä. Kenen puolesta silloin rukoilet? Lähettäjän vai allekirjoittajan? Onko he sama henkilö? Vai hämääkö joku?

Miten siis suhtautua?
Kuka tahansa meistä voi tänä päivänä esiintyä kenen tahansa nimellä, kiitos teknologian. Ihminen, joka haluaa olla epärehellinen tai epäaito, saattaa jopa esiintyä eri sukupuolisena kuin oikeasti on.

Parjauskirjeitä minusta on ennenkin kirjoitettu ja lähetelty. Erään nettipalvelun keskustelupalstalla minua haukuttiin uskovaisuuteni tähden vaikka millaisilla nimillä ja pilkkaavin sanakääntein. Tästä kirjoittelusta minulle kertoi asiakas, joka oli lukenut ko. viestiketjun. Otin yhteyttä keskustelupalstan ylläpitoon ja pyysin poistamaan sen. Se oli kunnianloukkausta parhaimmillaan ja olisi voinut johtaa jopa rikosilmoitukseen, mikäli viestiketjua ei olisi poistettu.

Mietin, eikö meillä ole mitään muuta tekemistä kuin mustamaalata toinen toisiamme?

Eikö meillä ole mitään muuta tekemistä kuin juoruilla ja levitellä pötypuheita lähimmäisistämme tai muista, jopa Herran palvelijoista?

Emmekö halua/uskalla/pysty kirjoittamaan omana itsenämme esirukouspyyntöjä tai vaikka Hesariin? Emmekö voi laittaa kirjeisiin allekirjoituksena oikeaa nimeämme, jotta ottaisimme vastuun sanoistamme?

Emmekö me pelkää Herraa?
Minä pelkään! Kun olen tehnyt jotain väärää, olen saanut nähdä ja kohdata oman hölmöyteni! Olen saanut hävetä omaa tekoani niin, että ajattelin, että kuolen häpeästä tähän paikkaan! Kuinka rakkaudellisesti Herra on sen minulle näyttänyt, niin että häpeä on voinut tulla ja olen saanut tehdä parannusta.

Nyt mietin, mihin kaikkiin paikkoihin nimissäni on kirjoiteltu, oltu yhteydessä tai tehty kyseenalaisia asioita? En usko, että tämä Netmissioniin kirjautuminen nimissäni olisi ainoa ihmeellisyys, joka on tapahtunut??

Mikä meidät uskovat erottaa maailman ihmisistä? Rehellisyyskö?
Ehei… Meitä on olemassa rehellisiä ja epärehellisiä uskovia. Sellaisia on myös ihmisissä, jotka eivät Jeesusta tunne. Joskus tuntuu siltä, että uskosta osaton on aidosti sitä mitä on. Hänellä saattaa olla enemmän rohkeutta kohdata elämää kuin meillä. Hän saattaa puhua addiktioistaan ja ongelmistaan avoimesti, tunnustaa tehneensä väärin, pyytää anteeksi loukkaamistaan ja sanoa suoraan loukkaantumisensa.

Mutta mitä tekee uskova kanssasisar/-veli? Puukottaa selkään? Juoruilee? Kostaa? Lakaisee ongelman maton alle? Katselee anatomisia elokuvia (lue pornoa) salaa netistä kun muu perhe nukkuu? Pitää piilopulloa salassa perheeltään? Pettää puolisoaan? Pahoinpitelee puolisoaan tai lastaan? Ja tulee sunnuntaina seurakunnan kokoukseen ”esiintymään” hymyilevänä ja teeskennellen, pitäen kulissia pystyssä, (meillä menee hienosti, eikä ongelmia ole) Huutaen Halleluja! ja Amen! oikeassa kohtaa saarnaa.

Tällaistako me haluamme? Ehkä? Tai emme piittaa?
Mutta… Herra tahtoo totuutta salatuimpaan saakka!

Minä Isä tahdon pyytää sinulta anteeksi kaikkia niitä vääryyksiä, joita olen tehnyt Sinua ja lähimmäisiäni, kanssasisariani ja –veljiäni kohtaan. Pyydän myös anteeksi sinulta lukija, mikäli olen sinua tahattomasti loukannut tai olet loukkaantunut kirjoitukseeni tai tapani kirjoittaa.

Tahdon tunnustaa syntini epäpuhtaista ja ikävistä ajatuksista, joita minulla on ollut niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat kohdelleet minua kaltoin, pettäneet minut, valehdelleet minulle tai antaneet minulle katteettomia lupauksia tai kirjoitelleet/puhuneet minusta selkäni takana. Valitsen antaa heille anteeksi!

Kiitos Isä siitä, että minun ei tästä eteenpäin tarvitse kärsiä huonommuudesta muiden silmissä, eikä hävetä mitään, mitä olen sanonut tai tehnyt, koska olen saanut oikaista tieni Sinun edessäsi!

Herra anna myös niiden ihmisten, jotka ovat loukkaantuneet tai suuttuneet minuun, kokea sinun armosi ja rakkautesi, jotta pääsevät yli loukkauksestaan ja voivat kohdata minut avoimesti ja rakentavasti ja ennen kaikkea rehellisesti.

Jeesuksen nimessä!

06.09.2009

Heipä hei lukija,

olimme perjantaina pakkaamassa isäni vaatteita äidin ja isän kodissa ja eilen lähdimme ajamaan Antamolaan ja siellä teimme saman.

Kun saavuimme Antamolaan, oli mökin pihalla peuroja. En koskaan ollut nähnyt peuroja luonnossa. Tietenkin ne juoksivat metsään kun auto kaartui pihaan. Harmi, ettei mukana ollut kameraa. Muutakin kuvattavaa olisi metsässä ollut vaikka kuinka paljon, koska puolukat olivat mättäillä kirkkaan punaisina ja niistä olisi saanut ihanat kuvat.

Asuttuamme mökkiin sisään, ensimmäisenä meitä odotti isän mökkitakki, joka oli asetettu normaalille paikalleen tuolin selkänojalle. Siinäkohtaa minulta tuli itku.

Tuntui jotenkin oudolle kaivaa kaapeista isän kaikki vaatteet ja kengät sekä hävittää ne. Mökkivaatteet olivat tosissaan mökkivaatteita, sellaisia, ettei niistä tarvinnut välittää jos vaikka pilkkoi puita tai maalasi seinää. Poltimme suurimman osan tynnyrissä.

Ari leikkasi nurmen ja haravoi, minä taas siivosin ja järkkäilin sisällä. Toimme kaikki liinavaatteet ja pyyhkeet pestäväksi ja laitettavaksi. Viikkasin äidin vaatteet kaappeihin, petasin sängyn, joka oli isän jäljiltä jäänyt auki. Isän piti lepuuttaa vähän väliä selkäänsä, koska syöpä oli tehnyt etäpesäkkeitä myös selkärankaan.

Nyt meillä ei ollut mahdollisuutta jäädä sinne pidemmäksi aikaa, jotta suursiivouksen olisi voinut tehdä, joten jätimme perusteellisen puhdistuksen myöhemmäksi.

Surutyön kannalta on tosi hyvä, että ryhdyin heti laittamaan tavaroita pois ja tavallaan päättämään tätä ajanjaksoa.

Tänään menemme jälleen katsomaan äitiä sairaalaan. Pyrimme käymään siellä joka ikinen päivä. Tänään poistan äidiltä vanhat kynsilakat ja laitan uudet. Nainen saa olla nainen, vaikka sairastaisikin. Vien myös leskeneläkepaperit äidille allekirjoitettavaksi.

En ollut ajatellutkaan, kuinka paljon näissä järjestelyissä on tekemistä, joten tässä oppii nyt paljon uutta.

Kiitän teitä kaikkia muistamisesta ja rukouksista. Niitä me todella tarvitsemme...

Jeesuksen nimessä!

02.09.2009

Heipä Hei Lukija...

Ihmettelet varmaankin, miksi en tänne ole blogia kirjoitellut...

Isäni on ollut heinäkuun alkupuolelta lähtien saattohoidossa ja äitini juhannuksesta lähtien sairaalassa. Äidiltä leikattiin heinäkuun puolessavälissä kasvain päästä, joka oli läpimitaltaan 7cm eli todella suuri. Kirurgi totesin ensin ja patologi myöhemmin, että se on 4. luokan syöpä eli syöpä, joka leviää nopeasti eikä sitä voida parantaa. Kasvainta ei saatu kokonaan poistettua, koska sen ääriviivat eivät olleet selkeät.

Nyt äiti on saanut joka päivä, viime viikon perjantaista lähtien sädehoitoa vasemmalle puolelle päähän. Äiti on väsynyt, mutta vielä ei ole tullut rajuja haittavaikutuksia näkyviin.

Tänään on ollut tähän mennessä elämäni pahin päivä!

Eilen illalla kävimme moikkaamassa äitiä sairaalassa ja menimme sieltä moikkaamaan isääni. Isä sanoi, että olo on hyvä eikä kipuja juurikaan ole. Hän tuumasi, että hän lepää pari päivää ja sitten on valmis lähtee katsomaan äitiä taas sairaalaan.

Tänä aamuna soi puhelin n. 9.30. Sairaanhoitaja soittaa ja kertoo, että isäni on kuollut (isäni oli kuollessaan 65-vuotias). Lähdimme mieheni kanssa saman tien paikanpäälle ja odottamaan lääkärin tuloa.

Isä oli kuollut kauniisti! Olin rukoillut mieheni kanssa, että isäni saisi lähteä selväjärkisenä (syöpä, jota isäni sairasti, tekee helposti loppuvaiheessa etäpesäkkeitä myös aivoihin) niin, ettei syöpä mene isän aivoihin. Samoin olin rukoillut, että isä välttyisi suurilta kivuilta. Olin pyytänyt Herraa ottamaan isän hengen pois ennen kuin syöpä leviää aivoihin, joten saimme rukousvastauksen. Herra kuulee rukoukset!

En ollut koskaan ennen nähnyt kuollutta, joten en tiennyt, mitä odottaa. Mieheni, joka ammattinsa puolesta on nähnyt monenlaista, monenlaisia ja monissa olosuhteissa, kertoi, mitä voi olla edessä, mutta halusin silti mennä isäni luo.

Isäni oli kaunis. Ilme oli levollinen, mitään ruumiin nesteitä ei ollut tullut ulos. Hän vain oli, hieman kalvakka, mutta todella kaunis. Onneksi menin vielä hänen luokseen.

Lääkärinkäynnin ja kuolleeksi toteamisen jälkeen odottelimme vielä "Monosta" hakemaan isääni ja sillävälin ilmoitin sukulaisille kuolemasta. Kun "Mononen" oli tullut ja vienyt isän, lähdimme käymään äidin luona.

Äiti oli itse vielä sädehoidossa, joten palasimme kotiin ja menimme uudelleen illalla käymään sairaalassa.

Äiti, vaikka ei enää leikkauksen jälkeen ole ihan "täysillä valoilla ajava", ymmärsi lopulta, että isä on kuollut. Hän otti sen todella raskaasti. Hän meni täysin pois tolaltaan ja tuntui, että hän menetti taistelutahtonsa ja elämänhalunsa siinä hetkessä. Nyt sitten odotellaan äidin hoitojen päättymistä ja jatkotoimenpiteitä, mitä tehdä ja mitä tapahtuu.

Toisaalta iloitsen siitä, että isä pääsi Jeesuksen luo ja siitä, että ei ole enää mitään kipua tai vaivaa. Toisaalta suren, ettei äiti enää nähnyt isää eikä isäkään äitiä. Iloitsen siitä, että saan nähdä isäni iankaikkisuudessa, Jumalan lupauksen tähden. Iloitsen myös äitini pelastumisesta viikko sitten torstaina. Mutta suren sitä, että "lapsuuteni" aika on päättymässä. Kun äiti lähtee, en ole enää lapsi, tai voi sanoa olevani jonkun tytär...

Osaanko minä olla "aikuinen"? Suurin suruni on ollut, kenelle mä sitten soitan kun isä on pois? Kun aina hänelle soitin...

Tänään jo heti, katkaisin isän puhelinliittymän, peruutin lehdet, siirsin hesarin. Entisenä johdon sihteerinä olen tottunut tarttumaan tilanteisiin ja järjestämään ja ratkaisemaan eteen tulevat pulmat. Olen organisoinut ja järjestänyt, suunnitellut ja delegoinut.... Organisoimisessa olen parhaimmillani... ja hommat hoituvat... ja asiat tapahtuvat...

Mutta nyt minusta tuntuu siltä, että en osaakaan hoitaa käytännönjärjestelyitä. En tiedä mitä pitää tehdä, olen neuvoton. Vaikka isä sanoi, mitä hän haluaa, tunnen olevani tilassa, jossa en osaa aloittaa mistään.

Olen aina sanonut, että tunteet tulee ja tunteet menee, mutta Jeesus on iankaikkinen Jumala, neuvonantaja ja rauhanruhtinas. Vaikka minulla on sisäinen rauha, mutta sydämessäni on silti kovin syvä suru.

Tiedän, että nyt on luopumisen aika ja luopumisen jälkeen voi Jumala aina antaa jotakin uutta. Vanha pitää panna pois, jotta uusi voi tulla. Vanha lapsuus pitää panna pois, jotta aikuisuus voi tulla. Vanhat vaatteet tuli uskoontulon myötä riisuttua kun Herra puki päälle uudet, valkeat vaatteet. Luovuin vanhasta ammatista, koska Herra halusi antaa uuden. Olen luopunut monista ihmissuhteista, jotta syvempi läheisyys Jumalan kanssa saattoi tulla sijaan.

Nyt olen mennyt ja menen sellaiselle luopumisen alueelle, että hinta tuntuu kovin korkealta, mutta kun 2003 laskin kustannuksia, en tiennyt, mitä "hinnan maksaminen" merkitsee.... mutta niin silti elämä Jumalan läheisyydessä on sen kaiken "hinnan maksamisen" väärtti.

Jokainen kipu, jokainen tuska, jokainen vaiva.... läheisten kautta omaksi muuttunut, tulee korvatuksi taivaallisista moninkertaisesti. Se auttaa minua tässä surun hetkessä!

Kiitos rukouksistasi!