perjantai 29. elokuuta 2008

29.08.2009

Ystävyys....

Olen tässä viime aikoina miettinyt ystävyyttä...

Minulla on ollut monta hyvää ystävää. Tai niin olen ainakin ajatellut...

Kun olin pieni, en sopeutunut "tyttöjen" joukkoon, koska en osannut "seläntakanapuukottelua" eli ihmissuhdejuttuja. Olin "suoran toiminnan nainen, eli pihan paras heittämään kiviä...

Kun olin lapsi, minulla oli kaksi kaveria, jotka olivat vuoden ja kaksi itseäni nuorempia. Toinen varasti barbini vaatteet ja toinen lupasi leikkiä seuraavana päivänä kanssani, mutta kun kävin soittamassa ovikelloa ja pyytämässä häntä ulos leikkimään, hän olikin mennyt toisen (siis sen, joka varasti barbini vaatteet) kanssa ulos, vaikka olimme sopineet tietyn ajankohdan, jolloin menen hakemaan häntä leikkimään.

Lopulta minulle selvisi, että nämä kaksi olivatkin kavereita keskenään, mutta eivät halunneetkaan olla kanssani. Luulen, että se oli ensimmäinen "hylkäämisen kokemukseni"?!

Nyt kun olen aikuinen.... monet asiat ovat toisin... tai niin ainakin luulin...

Minulla on ollut ystäviä, joista moni "silloin uskontaipaleeni alussa" oli erittäin hyvä ystäväni neuvoen minua uskovaisen naisen elämään... mitä saa tehdä ja mitä taas ei saa...

Ystävyys jatkui juuri niin pitkään, kun silloinen mieheni (tapasin hänet(23v miehen) 17-vuotiaana tyttösenä) pahoinpiteli minut niin, että naapurit soittivat poliisin apuhin, koska hän repi minua tukasta ja potki minua ympäri vartaloa sekä kylkiluitani sen jälkeen kun hän oli ensin vetänyt minut "hellällä ja rakastavallaan tavalla" hiuksistani, makuuhuoneesta keittiöön ja kaatanut minut keittiön lattialle niin rakkaudellisesti, että jouduin huutamaan apua, johon uskosta osattomat naapurimme reagoivat soittamalla poliisit paikalle.

Tämä kaikki vain siksi, etten osannut paistaa makkarakastikkeen makkaroita tarpeeksi ruskeiksi. Silloinen exäni oli myös tarkka siitä, että palkkani meni suoraan hänen tililleen yhteiseen talouteemme. Hän myös mielellään jakoi palkkani muille uskoville ystävilleen, jotka olivat avun tarpeessa. Palkastani sain pitää 100 markkaa kuukaudessa omiin tarpeisiini. Hän juoksi ravintoloissa ja vieraissa naisissa ja minä lauloin seurakunnan ylistysryhmässä. Hänellä oli paremmat suhteet... ja minä olin se, jota kiellettiin palvelemasta seurakunnassa "Jumalan kunnian tähden", koska tekoni (siis ero) ei korottanut Herran nimeä.... Mutta pahoinpitelevä, ryyppäävä ja naisiin menevä puolisoni sai jatkaa palvelemistaan seurakunnan keskellä, koska hän oli uhri ja minä siis se "eroa hakeva pahis".

Nyt olen 42-vuotias. Minulla oli kaksi hyvää ystävätärtä. Toiseen tutustuin jo vuosia vuosia sitten. Hän nuhteli minua siitä, että aloin seurustella Arini kanssa (lopulta menin mieheni kanssa naimisiin). Hänen mielestään se oli synti, koska joka nai hyljätyn, tekee huorin. Vaikka Jumalan sana sanoo, että joka väkivalloin erotetaan avioliitostaan ja puoliso kivitetään huoruuden tähden, on Jumalan silmissä leski eikä eronnut....

Ystävävväreni mielipiteestä huolimatta halusin pitää häneen yhteyttä ja lähettelin "mitäsullekuuluu-tekstareita" ja soittelin "mitäsullekuuluu-soittoja", joihin ei tullut vastauksia.

Lopulta kun hääpäivämme sovittiin, en kutsunut ystävätärtäni häihimme, koska koin, ettei hän olisi kyennyt jakaa onneamme, koska hänen mielestään naimisiinmenomme ei ollut Jumalasta (meillä oli tosi pienet häät, alle 30 henkeä).

Sitten minulla oli/on toinen ystävätär. Kutsuin hänet häihimme jo "pane päivä muistiin"- ennakkokortilla .... Hän ilmoitti pari viikkoa ennen häitä, ettei hän kykene tulemaan perheensä kanssa, koska ovat heillä on piharemppa, ja he lähtevät mökille, ja sitten he ovat toisaalla... No se oli ihan ok. Hän lähetti ystävättärensä kanssa meille hulppeat kukat.... olin jälleen yhteydessä molempiin ystävättäriini, mutta lopulta kumpikaan ei enää vastannut ja ajattelin, että tällainen yksipuoleinen yhteydenpito alkaa tympimään, kun kyse on kuitenkin uskovista naisista.

Nyt aikaa on kulunut... ajattelen heitä kumpaakin lähes päivittäin. Ajattelen niitä ihania aikoja, jolloin naureskelimme puhelimessa ja jaoimme asioita toisillemme.

Mitä sitten tapahtui? En tiedä???

Olen kysellyt Herralta, mistä on kyse... enkö tajua jotakin?

Joskus yksinäisyys on tylsää... mutta...

Tiedätkö, että parhaimmat ystäväni ovat: entinen kollegani, joka ei tunne Jeesusta henkilökohtaisena Vapahtajanansa sekä eräs asiakkaani, joka jokainen kerta tultuaan hoidattamaan kätensä, halaa ja sanoo, että on niin ihana tulla teille ja nähdä sut.

Tämä panee minut oikeasti miettimään... hoidanko minä ihmissuhteeni? Jos hoidan, niin hoidanko hyvin? vai menenkö yli "rimaa hipoen"?

Olenko minä ystävä kenellekään? Huokuuko minusta Kristuksen rakkaus? Huokuuko se vain omasta mielestäni, mutta kukaan muu ei sitä huomaa? Rakastanko ystäviäni? vai onko rakkauteni itsestäni lähtevää ja omia tarpeitani täyttävää? Vai olenko valmis tinkimään omastani ystäväni elämän, elämäntilanteen, perheen tai olosuhteen tähden puhumalla Jumalallista järjestystä heidän elämäänsä? Vai rakastanko oman napanöyhtäni kaivelemista, unohtaen muut?

Joskus on ikävä, toisinaan ikävämpi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti