31.01.2008

Katselin tässä eräänä päivänä erästä hengellistä julkaisua, jossa oli kuvattuna useita tuhansia uskovia ihmisiä samassa paikassa. Kuva oli otettu karkeloivista ihmisistä.

Mietin, että tapahtumassa oli ehkä 4000 ihmistä. Mietin, että kuinka monen heistä työpaikoilla tiedetään heidän olevan Jeesukseen Kristukseen uskovia? Jos näistä 4000sta ihmisestä 3000 käy töissä niin pitäisi olla 3000 suomalaista työpaikkaa, jossa on tunnustava kristitty ja jonka pitäisi muuttaa vallalla olevaa tilaa/tilannetta työpaikallaan tuomalla sinne Taivasten Valtakunnan läsnäolo.

Mietin myös, että onko tuollaisen yhteenkokoontumisen tarkoitus keskinäinen ilo, ystävien tapaaminen vai Jeesuksen ylistäminen? Mietin myös, että onko se ilo, joka karkelokuvassa oli kuvattuna, myös näiden ihmisten arkipäivää työpaikoilla, kotona, yksityisesti? Mietin, että kumpi on oikeemmin Jumalan ylistämistä.... keskinäinen ilonpito ja karkelointi vai Jeesuksen nimen tekemistä tunnetuksi maailmalle.

Onko meidän tarkoitus kerääntyä ulkoa sisäänpäin.... vai onko oikeemmin mennä sisältä ulospäin?

En tarkoita, etteikö uskovien tulisi rakentua yhteisestä uskosta, vaan siitä, mikä on kenenkin elämän päämäärä ja tarkoitus.

Olenko uskossa niin, että uskoni näkyy siinä, että menen joka sunnuntai kirkkoon/seurakuntaan/yhteisööni kokoukseen? Vai näkyykö se arkipäivän valinnoissani: en puhu lähimmäisestäni pahaa, en panettele, en osallistu juoruihin, valitsen todistaa Jeesuksesta, kerron uskostani avoimesti, rukoilen sairaiden puolesta, teen laupeudentyötä, annan avustuksia jne jne.

Mietin.... teenkö minä niin...? Kerronko minä Jeesuksesta helposti? Pitäisikö minun kertoa helpommin/vaivattomammin? Olenko itse valmis rukoilemaan sairaan puolesta, tai auttamaan lähimmäistäni? Montako kertaa olen maksanut kaupassa jonkun vähäosaisen ostokset? Montako kertaa olen auttanut talonyhtiömme mummoja?
Teenkö täyttä totta Jeesuksen kanssa? Olenko sitä, mitä opetan?

Meidän jokaisen kristityn tulisi tutkia omia motiivejamme ja sydämemme tilaa. Teemmekö sitä, mitä puhumme vai olemmeko ulkokullattuja?

Kuuntelin erästä laulua, joka kertoi antautumisesta Jeesukselle. Siinä laulaja kertoo antavansa sydämensä Jeesukselle ja luovuttavansa Hänelle kaikki oikeudet elmäänsä.

Muistan, kun tulin uskoon niin sanoin Jeesukselle, saat minut kokonaan. Mutta meni yli 10 vuotta, ennenkuin tajusin, mitä se oikeesti tarkoittaakaan. Kokonaan antautuminen. Se tarkoittaa sitä, että luemme roskaksi kaiken sen, mitä maailma tarjoaa, eikä Jeesuksen tuntemisen rinnalla ole mitään suurempaa vaan yksin Hänen tuntemisensa on tärkeintä.

Siksi painaudun lähemmäksi Jeesusta, Kristusta, joka on elämäni lähde. Hänen läsnäolonsa on parasta, mitä voi olla. Hänen läsnäolonsa suurinta täyteyttä, mitä ihminen voi saada. Se voittaa kaiken; elämän, olosuhteet, palvelutyön... kaiken.
Haluan, että minun elämäni korottaa Jeesusta kaikessa ja kaikkialla.

Rukoilen, että sinä, lukija, voisit kokea Isän sylin ja Hänen rakkautensa juuri nyt.

Jeesuksen nimessä!