keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

08.07.2009

Kiitos Jeesus....

Tänään saatoimme Pastori Geoffreyn lentokentälle... Hän palaa kotimaahansa monta kokemusta rikkaampana :)

Me kiitämme Herraa siitä, että saimme pitää Jumalan Miestä, Pastori Geoffreytä vieraanamme viikon. Kiitos Jeesus siitä, että pystyimme tarjoamaan hänelle suomalaisia elämyksiä... Linnanmäellä, Helsingin rannikon sightseeing-risteilyllä ja Porvoon vanhaan kaupunkiin tutustumisella niin ja ennen kaikkea suomalaisen ruokakulttuurin kautta tarjoamalla perinteistä suomalaista ruokaa... Kiitos Jeesus!

Ihmisen elämässä on monenlaisia vaiheita. Joskus on aika synnyttää ja toisinaan on taas luopumisen aika.

Olen käynyt luopumisen kamppailua...

Isälläni todettiin vuoden alussa keuhkosyöpä. Nyt syöpä on levinnyt kaikkialle isäni kehossa (keuhkot, maksa, munuaiset, selkäranka jne) ja hoidot on lopetettu. Kipua enää hoidetaan ja on vain ajan kysymys, milloin isäni lähdön aika koittaa.

Viikko sitten sunnuntaina soitin äidilleni ambulanssin, eli siis heti juhannuksen jälkeen, mökillemme. Äidin pään alueella oleva kasvain aiheutti/aiheuttaa äidilleni painetta päähän ja hän sen myötä menetti/on menettänyt kehonsa hallintakyvyn, puhekyvyn sekä kaiken hahmottamisen. Hän on nyt ollut reilun viikon sairaalahoidossa. Hänelle on suunniteltu leikkausta ensi viikolle, maanantaiksi. Leikkauksessa on valtavia riskejä, kuten myös leikkaamatta jättämisessä, joten maanantaina menen äidin kanssa sairaalaan keskustelemaan neurokirurgin kanssa leikkauksesta ja/tai leikkaamatta jättämisestä, sekä näiden molempien riskeistä.

Olen siis viimeiset viikot käynyt läpi luopumista.... Inhimillistä surua, rationaalista ajattelua sekä miettinyt käytännön järjestelyitä. Olen myös ymmärtänyt monia sellaisia asioita, joita olen matkan varrella mietiskellyt, miksi ne ovat minulle olleet niin tärkeitä hoitaa juuri tietyllä tavalla, vaikka ne ehkä muiden ihmisten mielestä ovat olleet niin "naurettavia" tai "tavallisuudesta poikkeavia" tai jopa "kummallisia".

Esimerkiksi... kun menimme Arin kanssa naimisiin viime kesänä, koin, että vaikka olen jo 4n-kympin paremmalla puolella, pitää minun pyytää isääni saattamaan minut alttarille. Papin mielestä se oli kovin epätavallista, koska olen ollut jo aikaisemmin naimisissa, mutta koin, että se on symbolinen luovuttaminen ja pidin kannastani kiinni. Isäni ei koskaan ollut luovuttanut minua kenellekään... ja nyt hän luovutti minut puolisolleni, jonka Jumala on asettanut perheeni pääksi ja minun turvakseni.

Kun seisoimme kirkon ulko-ovella odottaen Saban Kuningattaren saapumista, joka soitettiin häämarssinamme, isäni sanoi minulle: "Kiitos Tina, että pyysit mua saattamaan sut alttarille ja luovuttamaan Arille. Nyt sulla on Mies, joka rakastaa sua. Vaikka mua, Tina, jännittää ja otin konjakkiryypyn rohkaisuksi, niin musta tää on upee juttu."
Minä sanoin isälle: "älä isä, kun mua jo nyt itkettää". Jotenkin vaan tajusin, että tää on isän ja mun juttu... ja jotenkin tajusin myös, että tään on myös mun ja Taivaan Isän juttu.... Jopa vahtimestarilla kostui silmät....

Nyt isäni jaksaa hädin tuskin seistä... ja äiti ei ymmärrä tästä päivästä mitään.
Isäni aikanaan sanoi, fiksusti: "kuolema kuuluu elämään"... niinhän se on... Mutta elämän luovuttaminen kuolemalle tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta.

Viimeisen 1,5 vuotta olen vain kiitellyt Herraa siitä, että Hän pelastaa perhekunnittain (Apt 11:14), ymmärtämättä sitä, että Jumalan sanassa on totuus ja ettei minun tarvitse toistaa rukousta kuin mantraa, vaan kiittää Herraa siitä, mitä Hän ON JO TEHNYT! Ja mitä raamattu kertoo (meille) olevan Jumalan totuus.

Tavallaan Isän ja äidin antaminen/luovuttaminen Jeesukselle on yksi ihmisen vaikeimmista asioista. Yhtäkkiä olekin "se kaikkein vanhin", jolle soitellaan kun tarvitaan neuvoa tai ymmärrystä... Olet perheesi tukipilari, neuvonantaja. En puhu pelkästään hengellisestä johtajuudesta tai auktoriteetistä perheessä, vaan myös inhimillisestä, vuosien tuomista kokemuksista, joita elämässäsi on jo tähän mennessä tapahtunut ja joista on, tai tulee olemaan apua jälkipolville.

Mietin myös, miten tärkeää on se, että opetan lapseni siihen, että minusta aika jättää ja heidän tulee ottaa "vanhemman" vastuu elämästään ja läheisten elämästä.
Ikäänkuin mentoroida heidät vanhemmuuteen ja luopumiseen.

Voiko surutyöhön ja surutyötä mentoroida?

Uskon, että voi... Keskustelin tätini kanssa, joka ensin hautasi isänsä ja sitten äitinsä (siis mummoni).... Hän sanoi, että surun kanssa oppii elämään ja sen yli pääsee, se vain vie aikaa. Muisteleminen nostaa kyyneleet silmiin, mutta on niin terveellistä.

Minä olen halunnut antaa elämäni julkiseen tarkasteluun sekä hengellisesti että inhimillisesti. Uskon, että Herra haluaa kääntää kaikki nämä "heikot ja inhimilliset" hetkeni voitoiksi Taivasten Valtakunnassa ja - Valtakunnalle, jotta voin palvella ihmisiä myös tämänkaltaisen kriisin keskellä.

Rakastan Isääni ja äitiäni, jotka ovat antaneet minulle turvallisen ja terveen kasvualustan, opettaneet avioliiton ja puolisoon sitoutumisen merkityksen, auttanut ja kannustanut rohkeisiinkin päätöksiin, sukupuolesta huolimatta tai jopa sen tähden. Rohkaiseet elämään Elämää täysillä. Kunnioittamaan ja rakastamaan ihmisiä huolimatta siitä, mikä heidän statuksensa, tittelinsä, koulutuksensa tai muu vastaava on.... Ymmärtämään, että olemme itse vastuussa omista ratkaisuista ja ottamaan vastuun elämästä sellaisena kuin se tulee.

Kiitos isi ja kiitos äiti kaikesta siitä, mitä olette vuokseni tehneet ja kaikesta siitä, mitä olette minulle ja perheelleni antaneet!

-Tina-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti