Kerkeän Kirjurin Kynä/Pen of Ready Writer: Jos mulla olisi sydän...

Heipä hei lukija…

Tovi on vierähtänyt taas edellisestä kirjoituksesta… Nykyään kirjoitan vain silloin kun tulee “se tunne”, että jotain pitää panna paperille…

Olen viime aikoina tutkinut itseäni, sydäntäni, motiivejani – niin niin, jälleen kerran.. Ja todennut, että olen matkalla, matkalla joka on pitkä maraton. Juuri kun luulen oppineeni jotakin, totean, etten vielä tiedäkään mitään.

Viime talvinen opiskelu pani lähes totaalisen stopin kirjoittamiselle ja keskityin vain lukemiseen ja sen panemiseen käytäntöön töissäni. Maaliskuussa sain opintoni päätökseen erinomaisin arvosanoin ja sen jälkeen olen levännyt.

Nyt on taas uusi lehti kääntynyt olemisessa ja muuttunut olemisen sietämättömäksi keveydeksi ja syväksi itsetutkiskeluksi.

Ei pelkästään vanhempieni (2009), vaan myös ex-mieheni eli poikani isän kuolema (2010) pysäyttänyt ja pistänyt miettimään elämää ja sen arvokkuutta ja irvokkuutta, vaan myös elämän jatkuminen “täällä mailman toisella puolen”…

Suru on olemassa, mutta se on muuttanut muotoaan. Luulin, että se osin katoaisi, mutta ei – ajoittain se tulee kuin viiltävä kipu, tyhjyys, turvattomuus, yksinäisyys kaikkien ihmisten keskellä ja heistä huolimatta.

Tänään Paskana Perjantaina 1.6.2012

Mietin ystäväpariskuntaani, joita ohjeistin joitain vuosia sitten eräästä erittäin tärkeästä asiasta, josta kerroin Herran mulle puhuneen sekä ohjeistaneen ja neuvoin heitä sen perusteella. Huomasin myöhemmin, ettei sanojani otettu vastaan vaan ehkä kuunnteltiin muita “parempia tai fiksumpia” neuvoja ja otettiin käyttöön se “omaa korvaa eniten miellyttänyt vaihtoehto”?

Jäin miettimään ja huokailemaan asiaa. Ajattelin, että tuo asia tulee vielä eteen uudelleen. Nyt viime päivinä se on tullut. Minua harmitti tavattomasti, että he eivät kuunnelleet neuvojani.. ei sen takia, että ne olivat juuri minun neuvojani, vaan siksi, että neuvoni oli viisas ja validi, taivaallisista saatu… Eikä ihmisten puhumia, inhimillisiä ja hyvältä kuulostavia neuvoja.

Ajattelin, ja koinkin silloin itseni kovin kurjaksi ja tylsien viestien välittäjäksi… kun aina haluan tehdä kaikki niin oikein, ettei kenelläkään ole siihen sanottavaa, ei ihmisillä, virkavallalla, esivallalla tai Jumalalla, vaan koko elämä menisi mahdollisimman paljon raamatun ohjeiden mukaan yhteiskunnan sääntöjä ja lain sisältöjä noudattaen… siis laillisesti ja kurinalaisesti… Uskon, että Jumala pitää juuri erityisesti tästä ajattelutavastani.

Tänään mieheni sanoi minulle, että teen vääryyttä eräässä asiassa. Itse en nähnyt sitä vääryytenä, vaan katsomisena eri näkövinkkelistä. Se ei olisi ollut laitonta, väärää, yhteiskuntaa pilaavaa tai sitä rapistuttavaa. Se ei myöskään olisi ollut syntiä tai rikkomista Jumalaa vastaan, mutta mieheni piti sitä vääryytenä.

Hermostuin hänen jankuttamiseensa ja syyttämiseensä ja käskin hänen “hypätä pituutta” tosin en näin kauniita sanoja käyttäen. Ja tehostin sanojani korottamalla ääntäni (lue: huutamalla), ettei minun tarvitse häntä totella, koska olen aikuinen ja päätän itse, mitä asialle teen, eikä hänen painostamisensa saa minua muuttamaan mieltäni.

Mieheni oli lähdössä ulos ja yritin hieroa hänen kanssaan sovintoa ennen hänen lähtöään, mutta hän torjui minut ja painui vihaisena ulos. Ja silloin se iski taas kiinni…

Hylkääminen ja yksinäisyys – mulla ei oo enää ketään… Ensin minua itketti… Sitten mietin asiaa, että… vaikka tekoni ei sinänsä ollut väärin, virhe, synti tai vastaava… Hän koki sen vääryytenä (vaikka se ei kohdistunut häneen). Jos se hänen mielestään on vääryys, niin miksi minä en voisi tehdä toisin vain hänen mielikseen, joten tein muutoksen asiaan ja kerroin sen hänelle.

Tunsin olevani tosi kurja kun hermostuin jankuttamiseen ja huusin rumasti… ja vielä kurjempi kun tulin torjutuksi ja mietin, miksi olen niin sydämetön ihminen, että hermostun puolisooni ja oman typerän kypsymättömyyteni takia saan taas tuntea mieheltäni hylkäämistä ja ehkä muutaman päivän mykkäkoulua ja vihanpitoa.

Jos mulla olisi sydän…

Mieleeni nousi Anna Erikssonin biisin kertosäkeen yksi ainoa lause… jos mulla olisi sydän…

Jos mullakin olisi sydän, joka olisi niin kypsä, etten menettäsi malttiani nalkuttamisesta ja jankuttamisesta, perässäkulkemisesta ja epäoikeudenmukaisen arvostelun kohteena olemisesta tai väärintekijäksi nimittämisestä… Mutta mulla ei ole, koska olen rikkinäinen ihminen, jota Jumala kyllä varmasti on eheyttänyt, mutta ei kokonaan eikä näemmä vielä tarpeeksi… Mutta rukoilen, että musta tulisi niin ehyt, etten piittaisi itseeni kohdistuvista vääristä syytöksistä.

No minun piti sitten kaivaa sen sanat esiin ja nehän on todella loistavat! Nehän puhvat juuri minusta ja tunteistani: riittämättömyydestä, surusta, häpeästä ja hylätyksitulemisen pelosta… Näistä kaikista tunteista, jotka koskettavat meitä kaikkia tavalla tai toisella… ja joista kaikki ei edes uskalla puhua, saatika niitä tunnustaa… edes itselleen….

Minun oli ihan pakko alkaa miettiä näitä enemmän… kirjoitan sulkuihin yhdenlaisen sanojen tulkinnan…

Jos mulla olisi sydän... (lyrics)

Olen kasvanut kiveen kiinni.  (Olen juurtunut Jumalaan, tai juuttunut paikoilleen)

Tämän sellin seiniin. (omaan rajallisuuteeni, ymmärrykseni vankilaan)

Kaltereiden takana pilvet, matkalla kotiin (sen, mitä näen ulkona, rajallisella näkökyvylläni, kertoo vapaudesta suurempaan viisauteen ja ymmärrykseen, totaaliseen läpinäkyvyyteen)

Olen poltettu rööki. (Käytetty, pois heitetty, tumpattu/tukahdutettu/mitätöity)

Peitto rispaantunut. (henkisesti nukkavieru)

Ja jos täältä joskus pääsen, tunnetko mut? (Kun minusta aika jättää ja on aika kohdata tuonpuoleinen. Tunteeko Jeesus minut?) 

Jos mulla olisi sydän, kaipaisin sinua. (Itsessäni ei ole mitään hyvää, Kristuksessa on)

Revin sen irti kun tiedän, se ei tarvitse minua. (nämä sanat kertoo kaiken)

Jos mulla olisi sydän, huutaisin sinua. (jos olisi sydän, kertoisin tarvitsevani sinua epätoivoisesti, ilman häpeää). Jos mulla olisi sydän, kuolisin tähän. (sanat kertoo kaiken)

Olen kasvanut kuriin kiinni jo. (Olen tottunut itseäni suojeleviin sääntöihin)

Vaihtanut nimeni numeroon. (merkitykseni on kadonnut, ehkä jäänyt vain numeroksi kännykkääsi)

Tuon taivaan takana toinen.. Päivät lahoo. (Taivasikävä on tosiasia, Täällä ajassa elettävä elämä, tuntuu lahoavalta puulta, joka haurastuu päivä päivältä, iän myötä)

Olen ruokalan tuoli. (Olen käyttötavara, johon ei liitetä tunteita tai sitouduta)

Räystään katkennut pää. (jostain suuremmasta kokonaisuudesta erotettu)

Silmät tyhjyyttä vuotaa… Kuuletko enää? (Liian monet menetykset/loukkaukset/kaltoinkohtelut saa ihmisen kuolemaan sisältäpäin ja itkemään vailla sisältöä olevia (itsesäälin) kyyneleitä.. Kuuletko merkityksettömän, sisällöttömän itkun?)

Jos mulla olisi sydän, kaipaisin sinua. Revin sen irti kun tiedän, se ei tarvitse minua. Jos mulla olisi sydän, huutaisin sinua. Jos mulla olisi sydän, kuolisin tähän.