23.11.2009

Heipä hei lukija...

Heräsin tänä aamuna jo ennen klo viittä pirteänä kuin peipponen. Jäin sänkyyn makaamaan ja juttelin Herralle kaikista ajatuksistani ja rukoilin. Herra toi mieleeni ihmisiä, joiden puolesta rukoilin ja heitä siunasin. Hän toi myös ihmisiä, jotka ovat satuttaneet minua tavalla tai toisella ja sain rukoilla heidänkin puolestaan. Tutkin samalla omaa sydäntäni ja suhdettani heitä kohtaan.

Ari oli mökillä, joten sain ihan rauhassa olla isän sylissä, jutella ja kuullostella.

Sitten nousin ylös, keitin kahvin ja aloin lukea Hesekielin 40:ttä lukua sekä Hebrealaiskirjeen kolmatta lukua. Lähdin Hesekielin lukuun hieman syvemmälle ja kaivoin selitysteoksen esiin ja katselin, mitä Jerusalemin uudesta temppelistä kerrottiin ja yritin piirtää sitä mieleeni. Sangen mielenkiintoinen raamatunkohta... ja varmasti palaan siihen vielä, tutkimalla ja mietiskelemällä sitä lisää.

Tämä viikko on hajanainen... On vielä paljon juostavaa isän ja äidin kuolemaan liittyvien asioiden takia ja olen ottanut perjantain vapaaksi hoitaakseni niitä.

Tällä viikolla on myös hammaslääkäri. Joutuivat rakentamaan minulle keraamisen paikan, koska hampaani murtui viime viikolla niin pahasti, ettei siihen jäänyt jäljelle tarpeeksi pintaa muovipaikalle. Olin lentää peffalleni kuullessani sen hinnan. Muotti otettiin viime torstaina. Se oli todella ällöttävää. Suuhuni pantiin muotti, jossa oli silikonia ja tuntui, että silikoni leviää kurkkuun ja tulee oksennus. Mutta onneksi en oksenna helposti, joten selvisin siitä vain ällöttävällä tunteella. Muottien teko oli nopeasti ohi ja nyt torstaina saan uuden ehjän hampaan.
Kaikkea sitä voikin sattua...

Jos joku sanoo, että elämä on tylsää... Minun elämäni ei ainakaan ole sitä. Koko ajan tapahtuu kaikenlaista. Sanotaan, ettei vierivä kivi sammaloidu. Niin varmasti onkin... Kun pysyy liikkeessä, ei pääse väljähtymään. Lisäksi hengen hedelmä kasvaa monenmoisten hankaluuksien kautta. Sisu (lue: taistelutahto) nousee eikä lannistumista pääse tulemaan.

Myös ensi vuoden valmisteleminen tuo oman lisänsä päiviin (tai pikemminkin aamupäiviin ja iltoihin)... Niin ja markkinoinnin suunnittelu :)

Äidin ja isän sairastamisen ja saattohoitojen aikana, en pystynyt soittamalla ja laulamalla ylistämään Herraa, mutta pian äidin kuoleman jälkeen, oli kuin tulppa olisi otettu pois. Istuin eräänä päivänä pianon ääreen ja aloin soittaa Herralle. Tuntui, kuin kuohuva koski, voimakas virta olisi mennyt lävitseni. Sisääni olisi virrannut tuore ja puhdas vesi, syrjäyttäen tieltään kaiken tunkkaisen.

Nykyinen työni yrittäjänä on suuri lahja Herralta. Pystyn ihanasti työn lomassa/ohessa rukoilemaan kun asiakas on pedillä ja hiljaa... ja tunnelma on rauhallinen. En edes tajua tekeväni töitä kun sisälläni kuplii ilo Herrassa ja mieli on rauhallinen. Asiakkaatkin monesti sanovat, että mikä ihme tässä ilmapiirissä oikein on kun tänne tulee, niin jotenkin niin rentoutuu, on niin rauhallista. Ja sitten kun lähtee pois on niin virkeä ja onnellinen olo. Uskon ihan oikeasti, että Jumalan rauha on myös studiossa, koska tämä on rukouksen paikka.

Studiossa on rukoiltu asiakkaan niskakrampin puolesta, joka laukesi. Samoin kerran käskin migreeniä lähtemään, eikä sen jälkeen ole kuulemma vaivannut (tämä ihminen on uskova). Kerran rukoilin hiljaa kielillä ja asiakkaassa manifestoitui henkivalta. Hei - tämä on oikeasti kauneusstudio... Tilaa annetaan myös sisäiselle kauneudelle niin ja tietenkin Jumalan kauneudelle ja ihanuudelle.

Eräs ystäväni kysyi, mitenkä kauneusbusiness sopii yhteen uskonelämän kanssa?? Sanoin, että erinomaisesti. Koska kun business tulee Jumalalta ja se tehdään Jumalalle on siinä mukana taivaallinen perspektiivi, sen tähden saan nähdä näitä parantumisia ja muita Jumalan näkyviä manifestaatioita...

Monet asiakkaistani haluavat keskustella hengellisistä asioista ja kyselevät niistä. Joskus ei uskovat yrittäjäkollegani ovat soittaneet ja kyselleet neuvoa liike-asioihin, jolloin olen päässyt neuvomaan Jumalan mielenmukaisesta yrittäjyydestä, sellaisesta, jossa on siunaus mukana. (Tällä meidän alallamme (mukaanlukien myös kampaajat) on paljon pimeää tai ainakin harmaata liiketoimintaa. Kuittia ei aina anneta ja raha pannaan taskuun).

Tässä nykyisessä työssä/ammatissa on niin monia seikkoja, joilla pääsen hengellisesti vaikuttamaan enemmän kuin aikaisemmassa työssäni. Olen todella kiitollinen Herralle siitä, että Hän on järjestänyt ja järjestää elämäni juuri sellaiseksi, mitä Hän haluaa... Minä vaan tottelen... Helppo nakki, vai mitä?

Ole siunattu Jeesuksen nimessä!

21.11.2009

Äidin viimeinen matka

Olet varmaan ihmetellyt kun minusta ei ole kuulunut mitään...

Äitini kuoli viime kuun lopulla ja sen jälkeen on aika kulunut tehokkaasti kaikissa käytännön asioiden hoitamisissa. Kävimme myös Arin kanssa tuulettumassa Tallinnassa kaiken saattohoitamisen jälkeen.

Äiti siunattiin haudan lepoon 19.11 eli viime torstaina. Tilaisuus oli kaunis. Olin niin onnellinen siitä, että tätini tuli Varkaudesta asti saattamaan äitiä meidän kanssamme.

Hautaustoimisto oli onnistunut tilaamaan arkun päälle juuri äitini näköisen kukkalaitteen. Halusin siinä olevan valkoisia neilikoita ja jotakin vaaleanpunaista... Kukkalaite oli kaunis.

Olen ollut hautajaisten jälkeen tyhjä. Tämä on jotenkin niin uusi tilanne. Yhtäkkiä äitiä ja isää ei olekaan.... He olivat kuitenkin olleet siinä aina - lähellä. Asuneet lähellä, muutaman kilometrin päässä, yhteydenpito oli viikottaista, joskus tietenkin tiiviimpää, joskus vähemmän tiivistä. He auttoivat aina kun yksinhuoltajana ollessani tarvitsin pojille hoitajaa ja muutenkin.

Tänään kävin läpi papereita ja lähettelin viimeisiä niistä juristille. Ajattelin, kuinka ihminen lakkaa olemasta. Pankissa isän kortti leikattiin poikki. Poliisi sanoi, että passit ja henkilötodistukset sekä isän ajokortti, tulisi palauttaa heille hävitettäväksi. Kaikkien sopimusten päättäminen, puhelimien katkaisut ja numeroiden poistaminen kännykästä jne.

Kaikki olemassaolon viralliset asiakirjat hävitetään tai palautetaan lähtösijoilleen. Ihminen lakkaa olemasta.... mutta...

Äiti ja isä ei lakkaa olemasta mun sydämessä tai mun ajatuksissa. Mietin heitä molempia joka päivä. Mieleeni tulee asioita lapsuudesta ja yhdessä tekemisistä. Lomista ja arjesta. Äidin sanoja ja sanontoja, lauluja, mitä hän minulle lauloi kun olin pieni. Muistelen miltä heidän äänensä kuulosti. Muistan ne selvästi, enkä tahdokaan unohtaa...

Nyt minun pitää opetella elämään uudessa tilanteessa... Välillä meinaan tarttua puhelimeen ja soittaa isälle ja sitten muistan, etten sitä voikaan tehdä, kun isä on kuollut. Tänään ajattelin tehdä maksakastiketta ja muistin, että äiti tietää parhaimman ohjeen, mutta en voikaan sitä häneltä kysyä, koska äiti on kuollut.

Luulen, että jonkin aikaa menee, ennenkuin opin olemaan minä, ilman äitiä ja isää.

Eelän jälleennäkemisen toivossa ja odotan tapaavani molemmat kirkkaudessa sitten kun minun aikani tulee.

04.11.2009

Ankea marraskuu...

Marraskuu on vuoden ankein kuukausi. Lehdet ovat lähteneet puista, ilma on kylmä ja kellojen siirtäminen vaikuttaa pimeyteen suurempana pimeytenä. Lumi ei ole vielä satanut ja se vielä lisää pimeyttä.

Tämä sää kuvastaa hyvin tämän syksyn rankkuutta perheessämme. Kahden kuukauden sisällä menetin molemmat vanhempani syövälle; isän 2.9.2009 ja äidin 30.10.2009.

Kuoleman kohtaaminen ei ollut kaikki ikävä. Sain sedältäni likavettä niskaan, törkeän ja ikävän emeilin kautta. Tukemisen ja sukuyhteyden sijaan sainkin hylkäämisen kokemuksia.

Ainoana lapsena hylkäämisen kokeminen tuntuu jotenkin vielä niin voimakkaalta kun sukuamme on niin vähän jäljellä. Hän tuumasi, että hän ja hänen perheensä ovat ainoat oikeat suukuumme kuuluvat jäsenet.

Hiljaa mietin, mihin sukuun minä sitten kuulun?

Naurattaa... Kyllä, taivaalliseen sukuun. Olen Jumalan lapseksi, Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta, syntynyt. Uudestisyntynyt ja synnytetty, Pyhän Hengen kautta, yhteyteen Jumalan kanssa.

Taitaa se suvusta irtisanominen enemmän kuitenkin sattua setääni kuin minuun ja olla suurempi tappio hänelle kuin minulle? Rukoilen kuitenkin hänen puolestaan, että hän sekä hänen vaimonsa, joka häissämme erittäin ikävällä tavalla käyttäytyi haastamalla riitaa, väittelemällä ja kinaamalla uskovien häävieraiden kanssa Jeesuksesta, oppisivat tuntemaan Jumalan armon ja rakkauden.

Eihän me ketään haluta raamatulla päähän lyödä, vaikka joskus inhimillisesti katsoen, sen toteuttaminen tuntuisikin sinänsä melkoisen miellyttävältä ajatuksena, ainakin saamani meilin jälkeen, joka relevantisti koski myös ulkonäköäni.

Mietit varmaan - kyllä - sarkasmi on eräs hyvistä puolistani...

Kirjoitin aikaisemmassa blogissani ystävättärestäni, jolla todettiin kalkkeuma aivoissa. Tämän asian olen lukenut myös yhdeksi vaikeudeksi tämän syksyn aikana. Samoin nämä nimelläni (ja/tai palvelutyöni nimellä) tai pikemminkin nimissäni esiintyminen ja salasanojen vaihtamisen yritykset niihin foorumeihin, joissa ja joihin kirjoitan.

On kummallista, että joku voi ottaa niin hampaisiin, että jatkamalla jatkaa kiusantekoa?

En periaatteestakaan sekoita maallista tuomioistuinta tällaiseen kiusantekoon, vaan luotan siihen, että ne ihmiset, jotka ovat olleet kanssani tekemisissä, tuntevat minut niin hyvin, että tietävät, että olen hyvin suora ja uskossani hyvin yksinkertainen ihminen. Ja jos joskus olen väärin tehnyt, en kestä elää itseni ja Herran kanssa, vaan teen parannusta nopeasti ja pyydän helposti anteeksi.

Toisaalta palvelutyön mustamaalaaminen on Jumalan asia hoitaa kuntoon ja minua ainakin pelottaa kun Jumala alkaa puuttua asioihin, silloin yleensä on jämerämmät voimat liikkeellä.

Kun Jumala liikkuu, niin asioita tapahtuu.

Uskon, että ensi vuonna saamme palvella uusilla Pyhän Hengen toiminnan alueilla ja suuremmassa Jumalallisessa voimassa.

Loppuvuosi rauhoitellaan, rentoudutaan, levätään ja etsitään Herraa... Toivottavasti pääsisimme kauan toivotulle häämatkallemme johonkin lämpimään, vielä ennen ensi vuotta.

Kiitos, että muistat meitä rukouksin...

Jeesuksen nimessä!

01.11.2009

Äitini nukkui pois 29-30.10.2009 välisenä yönä.

Saimme 29.10 puhelinsoiton, illalla klo 19 jälkeen, että jos äidin vielä haluaa hyvästellä, pitäisi tulla heti. Hoitaja epäili, ettei äiti elä enää yön yli.

Lähdimme kiireen vilkkaa sairaalaan ja vietimme äidin kanssa tunteja. Paijasimme ja juttelimme hänelle. Laskimme kätemme hänen ylleen ja siunasimme häntä. Klo 22 jälkeen lähdimme kotia, koska minulla oli aamulla asiakas jo ennen klo 8.00.

Yöllä hieman ennen klo yhtä tuli sairaalasta soitto, että äiti on kuollut.

Kiitos Herralle, että Hän otti äidin hengen kauniilla tavalla ja äiti kuoli rauhallisesti, kipua tuntematta.

Kiitos äiti kaikesta siitä, mitä mulle opetit. Kiitos tiukasta linjastasi siitä, että se tehdään, mitä ollaan sovittu ja luvattu, vaikka se vaatisi itseltä uhrautumista ja väsymistäkin. Kiitos kainalosta ja varpaitten lämmittämisestä ja läheisyydestä. Kiitos, että opetit tyylin saloja, miten pienellä vaivalla ja vähällä rahalla saadaan ihmeitä aikaan pukeutumisessa.

Kiitos kaikesta uhrautumisesta eteeni kun olin pieni ja kun sairastin. Se lienee syynä siihen, että halusin olla kanssasi viimeiseen asti, hoitaen nyt vuorostani sinua. Äiti... Olit ja olet minulle niin rakas!

Tina

28.10.2009

Ristiriitaisia tunteita…

Kävin katsomassa äitiä sairaalassa. Äiti ei enää pysty syömään, hänellä on limaa keuhkoissa ja kurkussa ja sitä joudutaan imemään pois. Äidin silmät ja pää vähän liikkuvat, suu hyvin vähän. Vartalo on kokonaan liikkumaton. Kukaan ei ole sanonut, onko äiti halvaantunut, vai eikö hän vain liiku tai eivätkö käskyt aivoista tavoita jäseniä?

Puhuin äidille ja paijasin häntä. Äiti oli niin kaunis, vaikka on sairas. Hänelle oli laitettu lääkepumppu, joka mittaa jatkuvalla syötöllä kipulääkettä. Taitaa äidillä olla enää hyvin lyhyt matka maaliin.

Minulta pääsi itku, tekee pahaa katsoa äitiä niin avuttomana ja sairaana. Rukoilen, Herra armahda äitiä. Sinä, joka hengen äitiin olet pannut, voit hengen äidiltä myös ottaa ja antaa äidin päästä Jeesuksen luo.

Kiitän Herraa siitä, että vielä silloin kun äiti oli ymmärryksessä, vain muutamia päiviä ennen isäni kuolemaa, hän antoi elämänsä Jeesukselle. Miten ihmeellinen onkaan Jumalan ajoitus. Se ei koskaan petä.

Ristiriitaista on se, että toisaalta on hyvin kiitollinen olo siitä, että äidillä ei ole kipuja ja että äidin oloa helpotetaan kaikin mahdollisin keinoin, mutta toisaalta hyvin vaikeaa katsoa toisen kitumista ja kuihtumista.

En tiedä ymmärtääkö äiti sen, että olen läsnä, tai miten paljon hän ylipäätään ympäröivästä maailmasta ymmärtää. Silmistä toinen katsoo kattoon ja toinen hieman sivuun, joten katsekontaktia ei juurikaan tule. Äiti ei myöskään enää purista kättä, mitä hän teki vielä pari päivää sitten.

Mietin, että syöpä aivoissa ottaa päivä päivältä jonkin ruumiin toiminnon pois. Nieleminen on jo tosi huonoa, en usko, että äiti kunnolla edes enää näkeekään, hän on liikkumaton… Pian varmaan loppuu hengitys?

Toisaalta on suru äidistä, mutta toisaalta katse on tulevaisuudessa.

Tiedän, että näen isäni ja äitini iankaikkeudessa ja on jälleennäkemisen toivo…

Katse tulevaisuudessa…

Meille on tullut ja tulee jatkuvasti puhujapyyntöjä ympäri maailmaa. Toistaiseksi olemme pysäyttäneet kaiken ”toiminnan” ja olemme keskittyneet, ensin isän ja nyt äidin saattohoitoon. Emme ole palvelleet suomessa emmekä esirukouspalvelussa puhelimessa. Olemme täysin paikallaan seisomassa.

Tiedän, että näin pitää olla. Näin pitää tehdä. Tämä on ajanjakso, joka täytyy käydä läpi. Minun tulee muuttua. Turvarakenteiden on murruttava niin, että ainoa turva on Jeesus Kristus. Minun on opittava luottamaan siihen, että Herra tietää kaikkein parhaiten, mikä on minulle parasta ja tietää tarkalleen, mitä kestän, missä ja kuinka paljon. Isän ja äidin menettämiseen on olemassa Jumalallinen syy. Ja sen syyn tähden, vapautuu resursseja tehdä enemmän Jumalan valtakunnan työtä.

Tietoisuus tästä, saa minut katsomaan tulevaisuuteen. Jumalan suunnitelmaan.

Ensi vuonna lähdemme taas liikenteeseen ja silloin olen ja olemme taas käytettävissä. Afrikka on kutsunut meitä jo monesti, mutta viisautta on kysyä Jumalalta, missä ja milloin Hän haluaa meidän missäkin olevan. Ensi vuonna yritämme yhdistää pidemmän ajanjakson palvella Herraa Afrikassa, kiertäen useammassa maassa ja usealla paikkakunnalla.

Paikalliset seurakunnat ovat pyytäneet meidät opettamaan ja julistamaan Taivasten Valtakunnan evankeliumia, jota seuraa pelastumiset, parantumiset ja vapautumiset. Ovat jo kovasti suunnittelemassa edellistä kertaa suurempia herätys ja parantumis-ulkoilmakokouksia yhteistyössä toinen toistensa kanssa sekä pastoreille tarkoitettua suurempaa opetuskokonaisuutta. Todennäköisesti matkaamme Kisumuun, Murangaan sekä Mombasaan. Yritämme samalla matkalla vierailla myös Tansaniassa sekä Ugandassa, joista ollaan oltu meihin useita kertoja jo yhteydessä.

Amerikkalaiset ystäväni pyysivät meitä tulemaan yhdessä heidän kanssaan Indonesiaan vuonna 2011. Olemme innoissamme mukana. Paikalliset seurakunnat tulevat järjestämään herätyskokouksia usealla eri paikkakunnalla. Samoin olemme saaneet kutsun Intiaan, johon pyrimme myös matkustamaan 2011.

Pakistan on toistaiseksi jäissä. Menemme sinne heti kun Herra antaa luvan.

Odotan jo kovasti sitä, mitä Herralla on varattuna meille.

Kun menimme Arin kanssa naimisiin Herra puhui minulle Ruutista ja Booaksesta. Isän kuoleman jälkeen Herra muistutti minua Ruutin ja Booaksen rakkaustarinasta ja Hän käski minua katsomaan rakkauden hedelmää…. Liitosta syntynyt hedelmä on heidän poikaansa Oobed (joka oli Iisain, Daavidin isän, isä).

Nimi Oobed, tarkoittaa palvelemista. Ymmärsin, että näiden kaikkien tapahtumien kautta palvelutyö pääsee kasvamaan. Niin kuin Oobed kasvoi ja tuli Iisain isäksi, Daavidin isoisäksi, eli kasvoi aikuiseksi.

Näiden kaikkien elämässämme kokemien (hyvien, huonojen, jopa pahojen, järkyttävien ja kammottavienkin) asioiden tarkoitus on kasvattaa meitä, jotta me oppisimme luottamaan vielä voimallisemmin Jumalaan, kasvamaan hengelliseen aikuisuuteen. Jolloin palvelutyökin kypsyy aikuisuuteen, ihmeet ja voimalliset teot, pelastumiset, parantumiset ja vapautumiset pääsevät purkautumaan voimallisemmin esiin.

Missä ikävaiheessa sinä menet?

Oletko vaippapöksyinen ihmisen alku? Vai oletko jo ”sisäsiisti”, kävelemään oppinut pieni hengellinen ihminen? Ehkä olet jo teini-iässä? Tai nuori aikuinen? Vai peräti kypsä, aikuisuuteen kasvanut kristitty?

Oletko sinä valmis kohtaamaan vaikeuksia, joiden kautta ”hengen hedelmäsi” kypsyy?
Luonteesi jalostuu vai pidätkö oikeutesi ”mä nyt kun vaan olen tällainen” ja pysyä ”sellaisena”?
Haluatko pyrkiä hengellisesti eteenpäin vai odotatko, että palvelutyö tipahtaa syliisi sohvalle, hyvän DVD:n ääreen? En usko, että niin käy.

Meidän tulee jatkuvasti etsiä Herraa ja Hänen kasvojaan, Hänen ratkaisuitaan elämässämme. Ei vaan hokemalla ”tapahtukoon Sinun tahtosi” vaan myös tekemällä Hänen tahtonsa.

Jeesuksen nimessä…

26.10.2009

Hyvää huomenta lukija…

Olen tässä seuraillut erästä Facebook-keskustelua masennuksesta ja heräsin 4.30 aamulla sitä pohtimaan, tutkimaan ja rukoilemaan Jumalan Sanan valossa.

FB-keskustelussa kovasti tuotiin esiin masennusta sairautena sekä sitä, että ihmisellä oikeus olla masentunut ja sitä, että Suomessa on paljon masentuneita, eikä sitä pitäisi hävetä.

Tuo on totta… Moni suomalainen kärsii jonkinasteisesta masennuksesta, joka varmasti osaltaan johtuu alaspainavasta ilmapiiristä, joka suomessa kaikkinensa vallitsee, se saattaa aiheutua lapsuuden traumoista, jotka taas voivat johtua siitä, että viimeisimmistä sodista on niin vähän aikaa.

Sotien aikana syntyneet ja kasvaneet lapset tottuivat elämään pelon sekä aikuisten huolen alla, ottamaan vastuuta liian aikaisin sisaruksistaan. Monet lapset joutuivat eroon perheistään, vanhemmistaan. Isät olivat rintamalla ja naiset hoitivat kodin ja lapset. Isä oli pois kotoa tai ehkä menehtyi rintamalla. Isän malli puuttui kokonaan tai jäi vähäiseksi.

Nämä lapset synnyttivät lapsia ja siirsivät omaa traumaattista kokemustaan eteenpäin. Mietitään vielä sitä, että silloiset nuoret elivät ”kuin viimeistä päivää”, vanhoille perinteisille arvoille ei enää annettukaan arvoa. Sodan jälkeen kuolleilta omaisilta on saattanut jäädä kertomatta jotakin oleellista, ja heidän kuoltuaan on paljastunut muitakin lapsia, (syrjähypyistä/sotilaista syntyneitä) ”lehtolapsia”, joista muu perhe ei ole tiennyt mitään.

Mietin, mitenkä paljon nämä tapahtumat vielä vaikuttavat tähän päivään? Äitini ja isäni syntyivät sodan aikana. Ovatko he siirtäneet traumojaan minuun? Jos ovat niin miten?

FB-keskustelussa käskettiin ihmisten, jotka olivat sitä mieltä, että masennukselle ei pidä antaa valtaa, katsomaan peiliin ja epäiltiin, ettei heillä ole kokemusta masennuksesta tai siihen taipuvaisuudesta.

Mietin itseäni… Ensimmäisen kerran koin olevani masentunut vuonna -85. Olin 19-vuotias. En tiennyt sellaisesta kuin masennus mitään. Ihmettelin vain kuin mikään elämässä ei oikein maistunut. Ajattelin, että se menee ohi ja on vaan joku tilanne tai olosuhde, että on tylsää tai jotain… Näin muistelen ajatelleeni silloin. En osannut hakea apua lääkäriltä, koska en tiennyt, että sellainen sairaus on olemassa kuin masennus. Tilanne helpottui kun sain töitä ja elämääni uutta sisältöä.

Vuonna -88 sain ensimmäisen lapseni. Kaikki piti olla hyvin, mutta olin hyvin alavireinen. Synnytys ei mennyt kuten oltiin suunniteltu. En voinutkaan synnyttää normaalisti vaan minut jouduttiin leikkaamaan ex tempore ja vauva syntyi keisarinleikkauksella. Leikkauksen jälkeen liikkuminen oli rajoitettua. Leikkaushaava oli kipeä eikä maitoakaan tullut vauvalle ruoaksi. Neuvolassa kehotettiin imettämään, rinnat oli ruvella ja maitoa ei tullut. Koin voimakasta huonommuutta, kun en kyennyt imettämään vauvaani. Mieheni teki paljon töitä ja oli pois kotoa. Kun hän oli kotona, hän riiteli puhelimessa isänsä kanssa työasioista. En saanut häneltä minkäänlaista apua lastenhoidossa, kantamisessa tai muussakaan. Itse piti vain hoitaa kaikki.

Silloin usein iltaisin olin parvekkeella ja juttelin tähdille (en tuntenut silloin Jeesusta)… Pyysin niitä auttamaan kun mulla oli niin paha olo. Välillä tuntui siltä, etten jaksa ja kävelen vauvan kanssa junan alle. En hakenut apua, koska en tiennyt, että on sellainen sairaus kuin masennus. Siitä ei puhuttu silloin neuvolassakaan. Ajattelin, että olen vain väsynyt, koska vauva toi vastuuta.

Elämä meni painollaan ja masennus hellitti. Tai siis se, mitä en tiennyt masennukseksi. Pidin sitä vain eräänä ajanjaksona elämässäni.

Sitten joku kertoi minulle, että on olemassa sellainen sairaus kuin masennus. Menin lääkäriin ja lääkäri haastatteli minua 45 minuuttia ja totesi minun olevan masentunut ja määräsi lääkkeitä. Lähdin sieltä reseptin kanssa ja aloitin kuurin. Lääkkeet väsyttivät ihan kamalasti ja tuntui, että ne vievät minua ”usvaputkeen”, mikään ei tuntunut miltään. Joten menin uudelleen lääkäriin. Sanoin, etten halua syödä tällaisia lääkkeitä, jotka väsyttää ja muuttaa minua niin, että mikään ei tunnu enää miltään. Lääkäri sanoi, että masennukseen pitää syödä lääkkeitä. Ja hän kertoi, että masennus tulee lapsuudesta ja se johtuu vanhemmista ja suvusta ja taipumuksista ja vaikeista elämäntilanteista ja ihmissuhteista jne jne jne.

Minusta tuntui siltä, että minua manipuloitiin ja vakuuteltiin, että minun olisi pitänyt syödä lääkkeitä, jotka turruttavat minut. Sanoin lääkärille ja lääkkeille ei kiitos ja lähdin ulos.

En syönyt lääkkeitä enkä ottanut vastaan diagnoosia. Ajattelin, että en usko pätkääkään tuon lääkärin puheita, vaan on oltava jokin muu keino.

Pian tämän jälkeen tulin uskoon ja aloin lukea raamattua.

FB-keskustelussa epäiltiin, että uskovat, joihin epäilijä itsekin lukeutuu, haluaisivat tietoisesti lisätä toisen taakkaa kun masentuneisuus pannaan omaksi syyksi. Esiin keskustelussa tuotiin myös rukoiltavan ”lisä” taakottaminen esirukoustilanteessa rukoilijan toimesta, vaikka esirukouksen tulisi olla vapauttavaa. Penättiin myös esirukoilijan vastuuta.

Masentuneisuus ei ole kenenkään syy ja epäilen vahvasti, että esirukoilija tarkoituksella taakottaisi rukoiltavaa tai että esirukoilijalla olisi ”pahat ajatukset” ja tietoinen tarkoitus alaspainaa rukoiltavaa. Joskus esirukoilija tukee joskus taas joutuu/saa opettaa rukouksen pyytäjää.

Miksi menet esirukoiltavaksi tai pyydät esirukousta? Siksikö, että sinua paijataan masennuksessa tai itsesäälissä päähän ja osoitetaan myötätuntoa, vai haluatko Jumalallisia ratkaisuita elämääsi ja elämäntilanteeseesi? Vai ehkä siksi, että muut rukoilee ja sinun ei itse tarvitse nähdä vaivaa? Vai etkö jaksa itse rukoilla? Vai pelottaako sinua? Ehkä tahdot nopean ”instant” ratkaisun, käsittelemättä syitä?

Keskustelussa myös ihmeteltiin ja penättiin perusteluita siitä, kuinka uskova voi perustella sitä, että masennus johtuisi jostain vihollisen hyökkäyksestä. Ja viitattiin siihen, että raamattu on täynnä masentuneita ihmisiä, Job jne. Epäiltiin myös sitä, että sellainen ihminen haluaisi lyödä ja valmiiksi maassa makaavia ihmisiä.

Näin on. Raamattu on täynnä ihmisiä, jotka elivät elämää. Tekivät virheitä, maksoivat hintaa. Vanhassa testamentissä on paljon esimerkkejä henkisistä vaikeuksista esim juuri Job, Daavid, Jeremia ja esim Elia, joka piehtaroi itsesäälissä. Joskus totuus tai kiperä kysymys tekee kipeää ja tuntuu enemmän lyönniltä kuin lohdutukselta tai ajattelemaan herättämiseltä, mutta totuus tekee vapaaksi.

Mutta sen tähden meille annettiin Jeesus, Kristus, joka on Jumalan poika ja jonka kautta meillä on pääsy (tie, totuus ja elämä) kaikkein pyhimpään eli Jumalan läsnäolon todellisuuteen. Emme enää elä vanhan liiton aikaa… Masennus voi olla tosiasia, mutta se ei ole totuus. Totuus on yksin Jeesuksessa Kristuksessa ja Hänen kauttaan olevissa voitoissa. Ehkä vielä näkymättömissä, jotka tulee kutsua näkyväisiksi. Tämä on Taivasten valtakunnan evankeliumia, jossa on Jumalan voima. Ehkä esirukoilija on kutsuttu tekemään juuri tätä?

Olen tutkinut paljon sairautta, ja sairauden juuria, sekä parantumisen tasoja sekä esirukouksen merkitystä parantumisessa. Näistä alueista myös opetan.

En mene koko opetuskokonaisuuteen, mutta tuon pari kohtaa esille. Job 2:7, Niin saatana meni pois Herran edestä ja löi Jobiin pahoja paiseita, kantapäästä kiireeseen asti. ja 3:25 Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi, ja mitä minä pelkäsin (engl…KAUHISTUIN), se minulle tapahtui. Lopulta Job parantui ja sai kaksinkertaisen annoksen.

Tiedän, että moni ei tykkää tästä, mitä sanon seuraavaksi… mutta sanon sen kuitenkin.

Kaikki sairaus on perkeleestä, se on vihollisen aikaansaamaa, koska vihollinen on tullut vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Mutta perkelekin on Jumalan perkele… ja siksi Jeesus tuli maailmaan, että meillä olisi elämä ja yltäkylläisyys. Joh 10:10 Varas ei tule muuta kuin varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.

Yltäkylläisyys ei tarkoita sitä, että elämässämme kitkutellaan, tavalla tai toisella, päivästä toiseen.

San 20:27 Ihmisen henki on Herran lamppu: se tutkistelee sydämen kammiot kaikki.

Vihollinen ottaa jokaisessa heikkoudessa etulyöntiaseman. Monta kertaa me emme voi vastaanottaa parantumistamme linnakkeen tähden. Fyysinen heikkoutemme saattaa alkaa luonnollisesta tapahtumasta, mutta sitten vihollinen vahvistaa kivun hetkellä sen linnakkeella.

Esimerkiksi: auto-onnettomuuden tai trauman jälkeen vihollinen voi ahdistaa tai masentaa, heikkouden hetkellä, pelolla tai kauhulla. Kun henkisesti loukkaantuu tai läheinen loukkaa/satuttaa vihollinen tahtoo ahdistaa vihalla tai raivolla. Kauhistuttava tilanteen tullessa, vihollinen on valppaana lisäämään sen alueen kipua linnakkeella. Vielä vuosien jälkeenkin me voimme lievittää muistoa ja taistella, antaaksemme itsemme luottamukseen ja intimiteettiin eli läheiseen suhteeseen.

Jos me aiomme nähdä suurempaa vapautumista parantumisen alueella kehoissamme, meidän tulee myös parantua elämämme kolhuista, ikään kuin peittää heikot alueemme elämässämme ja poistaa heikkoudet siitä. Rukoile Jumalan tulta paljastamaan ja polttamaan jokaisen sairauden juuri.

Jesaja 61:3 puhutaan masennuksen hengestä. Alkuperäinen sana tavallisesti tarkoittaa heiveröistä, voimatonta, heikkoa. Samaa sanaa käytetään myös lampun hiipuvasta liekistä (Jes 42:3) sekä silmien hämärtymisestä (1 Sam 3:2).

Masennuksen henki ei ole Pyhä Henki. Jos masennuksen henki ei ole Jumalan antama Pyhä Henki… niin mikä henki se sitten on?

Monesti unohdamme pelastuksen merkityksen. Pelastuminen: hengen, sielun (järki, tahto ja tunteet) ja ruumiin alueella.

Ilm 7:10 "ja he huusivat suurella äänellä sanoen: "Pelastus (juuri-sanana sozo) tulee meidän Jumalaltamme, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalta".

Kun Jeesus tuli maailmaan, Hän kantoi edestämme, Golgatan keskimmäisellä ristillä, kaikki synnit ja sairaudet. Me pelastumme ja olemme pelastuneet Hänen nimessään. Itse pelastus-sana on mielenkiintoinen. Tutkiessamme sitä, voimme löytää mielenkiintoisia ja mieltä vavisuttavia asioita. Pelastus-sanan juuri on sanassa SOZO. Tämän SOZO-sanan merkitys on pelastaa, tehdä kokonaiseksi, parantaa, olla kokonainen. Pelastus siis pitää sisällään parantumisen ulkoisista vammoista/sairauksista kuten myös sisäisen parantumisen.

Tehdä kokonaiseksihan tarkoittaa sitä, että täytetään se kohta, josta jotakin puuttuu. Pelastaa tarkoittaa iankaikkisuuteen pelastumisen lisäksi myös kiperistä tai vaikeista tilanteista ja olosuhteista pois auttamista eli pelastamista. Olla kokonainen taas viestittää siitä, että se on koko ajan olemassa oleva olotila. Jos joku on koko ajan olemassa, niin sehän on silloin ON. Ja Jumalammehan on iankaikkinen Jumala, joka on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti eli HÄN siis ON.

Silloinhan me voimme luottaa siihen, koska Jumala ON, niin silloin myös pelastus ON, tehdä kokonaiseksi ON, parantuminen ON ja olla kokonainen ON. Kaikki ne ovat kokoajan olemassa olevia. Ei siis 2000 vuotta sitten tapahtuneita asioita tai vain osaa yllämainituista sisällään pitäviä, vaan pelastus pitää sisällään täydellisen pelastumisen, parantumisen ja ehyeksi tulemisen ja siinä pysymisen tässä ajassa, tänään, NYT ja tulevaisuudessa. Ja tästä kuuluu kunnia yksin Jumalalle!

Jeesuksen nimessä!

17.10.2009

Heipä hei lukija…

Kävin tänään työpäivän päätteeksi katsomassa äitiä sairaalassa.

Äidin kunto on dramaattisesti huonontunut. Hän ei enää kykene itse syömään. Äiti ei hahmota ympäristöänsä, eikä näe kunnolla. Hän ei pysty enää kävelemään vaan häntä kuljetetaan pyörätuolilla. Vapina on lisääntynyt todella paljon ja tasapainoaisti ei toimi. Lääkkeet aiheuttavat väsymistä ja veden pyörimistä suussa.

Kun saavuin sairaalaan, oli hoitaja syöttämässä äitiä. Ruoka oli jo kerinnyt jäähtymään kun astuin hoitajan tilalle syöttämään äitiä. Äiti yritti olla tosi reipas. Jälkiruoka oli sitruunan makuista ”jotakin kummallisen näköistä” mousseeta? Ja äidin mielestä se oli pahaa. Jauhelihakeitto meni paremmin. Leipä oli kuivahkoa, joten sekin jäi syömättä. Annoin äidille palan suklaata, josta hän sanoi, että nyt on hyvä!

Äiti oli tosi suloinen (mitä hän ei ennen leikkausta kovinkaan ollut) hän piti kädestäni kiinni ja sanoi, ensimmäistä kertaa elämässään, minun olevan kaunis. Ja puhui että hänen Tina hoitaa kaiken.
Äiti myös pyysi päästä pois. Ja sitten häntä alkoi itkettää, ettei hän jaksa, kun hän on niin hullu. Yritin sanoa äidille, että hän ei ole hullu vaan hänellä on syöpäkasvain aivoissa, joka aiheuttaa motorisia, emotionaalisia ja ajattelunkin ongelmia.

Hiukset on lähtenyt toiselta puolelta päästä sädehoitojen takia. Harjasin kuitenkin äidin hiukset ja sanoin, että hoitajat Töölössä olivat leikanneet äidin hiukset niin lyhyeksi, ettei äidille saa enää ponnaria, mutta pinnillä hiukset voi kiinnittää, etteivät tule silmille.

Olen yrittänyt lakata äidin kynnet, hoitaa kädet ja jalat säännöllisesti, jotta ne pysyisivät kunnossa ja tulisi paljon kosketuksia. Äiti ei tykkää kun kasvoihin on kasvanut karvoja, mutta en ole uskaltanut niitä nyppiä, koska se tuottaa kipua.

Niin kuin isänikin kohdalla… Aina kun lähdin, sanoin, että rakastan sua isä… niin sanon äidillekin. Rakastan sua äiti… Tänään äiti vastasi joo joo… normaalisti hän ei vastaa mitään.

Koskaan ei tiedä, milloin näkee äidin viimeistä kertaa, koska hänen vointinsa on huonontunut päivä päivältä.

On vaikeaa katsoa vierestä toisen kipua ja turhautumista kun kroppa ei tottele eivätkä sanat tule suusta ulos, vaikka ne mielessä olisivatkin. Isän järki pysyi kirkkaana loppuun asti, mutta äidillä juuri pää on heikoin kohta (isällä sydän oli se, joka kaikki aikaisemmat vuodet reistaili), äidillä ei taas ollut muuta kuin oireileva pää (migreenit, aivokuume ja tumor, joka äityi kesällä syöväksi).

Tänään mietin surua… Isä puhui kivun väristä, että hänen kipunsa väri oli ruskea… Minä mietin, minkä värinen on suru?

Surun syvyys, kun lapsuus päättyy ja äiti ja isä katoavat iankaikkisuuteen, on syvää.

Vaikka elämän aikana on oppinut monenlaisia suruja, aikaisempien ihmissuhteiden (lue: avioliiton) päättyminen, ystävyyssuhteiden katoaminen, omaan persoonaan kohdistuneet krittiikki ja syytökset, palvelutyöhön kohdistuneet mustamaalaukset ja pilkka. Yrittämiseen ja yrittäjänä olemiseen kohdistuneet ivasanat. Lapsiin liittyvät asiat koulukiusaaminen ja heidän tekemänsä väärät valinnat… Silti lapsuuden päättymisen ja vanhempien menetyksen suru, sairauden aiheuttama kipu (lue: syöpäkipu), jota he ovat kokeneet on surua ”parhaimmillaan” vai pitäisikö sanoa ”pahimmillaan”?

Niin kuin lapsienkin kohdalla, myös vanhempien kohdalla, toivoisi, että voisi tehdä jotakin vain helpottaakseen toisen oloa. Rukoilla voit, se riittää.

Mietin siis surun väriä….?

Se on syvän harmaa, hiilen harmaa, jopa musta. Siinä näkyy päätös, elämän päätös, ajanjakson päätös.

Miten väri muuttuu?

Mieleeni tulee ensimmäisenä aamurusko. Kun aamu alkaa sarastaa. Ensin on täydellinen pimeys (musta), sitten tulee kajo, aamun kajo (harmaan eri sävyt), joka voimistuu ja lopulta päättyy täydelliseen kirkkauteen (valkoinen).

Uskon, että näin on meidän elämämme, aallokonkin kanssa. Kun on aallon pohjalla, ei valoa näy, kun nousee aallon harjalle, siellä voi ratsastaa ja nauttia näkymästä, kirkkaudesta, valosta, tuulesta, viimasta, vauhdista…. mutta kun pääset takaisin aallon pohjaan, kaikki avaruus ja tila, on kadonnut.

Tuskaan ja suruun ei saa jäädä makaamaan. Suru kaivaa helposti kuopan. Tuska tekee saman.

Muistan pienenä kun opettelin ajamaan polkupyörällä. Ensin isä oli pitämässä tarakasta kiinni, lopulta hän huijasi pitävänsä, mutta päästikin irti ja tasapainoni säilyi - ajoin siis itse.

Kun olin oppinut ajamaan, se sujuikin aika mukavasti. Mutta joskus kaaduin. En koskaan, kaatumisen jälkeen, jäänyt maahan makaamaan vaan nousin ylös, putsasin housut tai totesin, että polven iho meni rikki, kävin äidillä sen putsauttamassa ja laastaroimassa polven ja sen jälkeen matka taas jatkui. Näillä ”pipeillä” jopa leuhkittiin kavereille, ”kato mikä mulla on” ja laastarin alta näytettiin ruhjetta.

Näin sen pitäisi meillä aikuisillakin mennä. Suruun (vastoinkäymiseen) ei pidä jäädä makaamaan ja muhittamaan. Pitää nousta ylös, putsata ruhje, hoitaa se ja jatkaa matkaa. Arpi surusta todennäköisesti jää, niin kuin ruhjeestakin.

Mutta arvet kuuluvat elämään. Ne kertovat eletystä elämästä ja kokemuksista, joita ilman elämämme olisi aika tylsää, eikä olisi mitään muistelemisen arvoista. Arpien tuomista kokemuksista voi myös jakaa toiselle elämänkokemuksena ja viisautena. Antaa oma kokemus kaverille rakennusaineeksi.

Mä oikeasti rakastan elämään sen kaikissa sävyissä. Välillä sattuu, välillä ei. Mutta Elämä jatkuu joka tapauksessa. Sinussa, minussa, lapsissamme, lapsenlapsissamme… Osa sinua ja minua.

Jeesuksen nimessä…