Heipä Hei Lukija,
Olen viime aikoina mietiskellyt luopumista ja ehkä vähän kuolemaakin…
Olin 14-vuotias kun menetin todella rakkaan vaarini, vain joitain päiviä ennen 15-vuotis syntymäpäiviäni… Olin vaarin tyttö.
Muistan ollessani 4-vuotias, kuinka istuin vaarin polvella ja söin vaarini pyydystämää ja valmistamaa uunihaukea. Sain aina kaivaa vaarini peltisestä leijona-rasiasta tervaleijonapastillin itselleni. Sain aina upottaa käteni vaarin isoon käteen ja kulkea vaarin rinnalla käsikädessä. Muistan vaarin tekemät pajupillit, jotka soivat kauniisti… Edes isäni ei osannut tehdä sellaisia!
Vaarini oli saanut sydänkohtauksen jo aiemmin, ja sain muistuttaa vaariani kulkemaan hitaasti, ettei sydämeen satu enää uudestaan. Vaarini ja mummini veivät minua usein luistelemaan Vuorsaaren luistelukentälle, jossa vaari aina tanssitti minua ja pelasi kanssani. Muistan, kuinka paistattelin vaarini ihailussa, kuinka hän kehui taitojani – ja minä uskoin olevani taitava ja osaavani… ja osasinkin, koska vaari kannusti…
Famuni ja fafani muuttivat Vuosaaresta Helsingin keskustaan ja menin usein teini-ikäisenä, soittotuntini jälkeen heille. Joskus he tulivat Fredalle minua vastaan, joskus kävelin heille yksikseni. Famulla ja fafalla oli aina minulle aikaa. Muistan erityisesti sen, että he aina kulkivat yhdessä, eivät koskaan erikseen… Me kokkailimme yhdessä ja juttelimme koulusta ja soittamisesta, tulevaisuudesta ja unelmistani.
Eräänä päivänä tullessani kotiin koulusta, isäni käski istua alas… Isä ja äiti kertoivat vaarini saaneen sydänkohtauksen ajaessaan Itäväylällä. Famu ja fafa olivat matkalla kotiin. Vaaria oli alkanut puristaa rinnasta ja hän oli sanonut famulle, että nyt pitää mennä nopeasti kotiin ja saman tien hän oli tuupertunut auton rattiin. Onneksi famuni osasi ajaa autoa ja sai pysäytettyä auton tien laitaan. Ambulanssimiehet totesivat vaarini kuolleeksi. Se oli siihen mennessä elämäni pahin päivä!
R.I.P. Äiti ja Isi...
Menetin vanhempani 2009. Isäni syyskuun 2 päivä ja äitini lokakuun 30 päivä. Molemmat kuolivat syöpään. Menetin heidätkin liian aikaisin. En ollut valmis kuoleman kohtaamiseen, enkä heistä luopumiseen. Se tapahtui liian aikaisin – ihan liian aikaisin. Nämä olivat elämäni neljänneksi ja viidenneksi pahimmat päivät.
Ajattelen lähes joka päivä isää ja äitiä. Minulla on heitä hurja ikävä! Harmittaa, etteivät he kerenneet näkemään esikoiseni joulukuussa syntyvää vauvaa, eikä kuopukseni pinkomista kymppiluokalla korottaen numeroita lukiota varten tähtäyksenä jatko-opinnot, joista isäni olisi ollut tosi ylpeä. Ja etteivät äiti ja isä enää olleet tukenamme kun kuopukseni menetti isänsä vuonna 2010.
Tuntuu, että elämästämme olisi lohkaistu kerralla ihan liian suuri pala pois. On vaikeaa elää ikävän ja surun kanssa. Ikävän, joka ajoittain hyökyy päälle kuin aalto. Surun aalto, jonka alla on vaikeaa hengittää. Ilma loppuu!
En puhu tässäkohtaa siitä, että olisin huolissani kenenkään heidän pelastumisesta… Raamattu sanoo, että me pelastumme perhekunnittain… vaan puhun pelkästään inhimillisestä ikävästä ja sen käsittelemisestä – sen tuomasta aaltoliikkeestä.
Tätini sanoi, vanhempieni kuoleman jälkeen, että suruun tottuu. Niin varmasti tottuukin, mutta joskus tulee ihmisen elämään tilanteita, että olisi ihana soittaa faijalle ja jutella… Tai olisi ollut ihanaa silloin teini-iässä mennä vaarin luo, istua viereen ja saada olla isompi kuin olikaan, puhua järkeviä…. tai vaikka vain paistaa lettuja kaasuhellalla ihan ite.
Minun poikani joutuivat myös luopumaan isovanhemmistaan liian aikaisin… Jos minusta tuntuu tältä, niin miltä tuntuu pojistani?
Molemmat heistä puhuvat vaaristaan ja mummistaan lämmöllä.. He muistelevat sitä, mitä he tekivät yhdessä… Ihan kuten minäkin… Miksi aika ei muuta? Miksi aika muuttaa?
On jäänyt vain ihanat muistot edesmenneistä. Joskus ihan hätkähtää kun näkee vaarinsa/isänsä näköisen ihmisen tai äitinsä/famunsa näköisen kadullakävelijän… Pitää katsoa ihan uudelleen… sisällä sykähtää…
Meidän sukumme on tosi pieni…
Minulla on sukua ruotsissa, serkut. Emme ole olleet yhteydessä vuosikausiin. Eräs serkkuni asuu Suomessa, mutta yhteyttä ei ole yrityksistä huolimatta syntynyt. Isäni veli, lähetti minulle erittäin epämiellyttävän meilin isäni kuoleman jälkeen, enkä ole saanut rakennettua yhteyttä hänenkään kanssaan. Isäni kuoleman jälkeen sekin vähä, joka oli olemassa, hävisi. Jotakin kaukaisia isän serkkuja asuu Tampereella, mutta olen nähnyt heidät viimeeksi n. 4-vuotiaana, joten yhteyttä ei sinnekään suuntaan ole. Äidin puolelta minulla on kaksi tätiä.
Minkälaisen perinnön minä jätän lapsilleni?
Saanko minä päiviä sen verran, että kerkeisin tapaamaan lapsen lapsen lapseni?
Muistellaanko minua viisaana, huolehtivana äitinä? Vai äitinä, joka vain selviytyi arjesta?
Muistelevatko minun lapseni mukavia hetkiä kanssani? Vai muistavatko he vain sen elämisen kamppailun, joita kävin silloin kun ero kohtasi ja taistelin jokapäiväisen leivän puolesta? Ja että lapsilla oli kaikki tarpeellinen…
Muistavatko he rakkauden yltäkylläisyyden vai sen, etten ostanut jätskiä kun ei ollut eron jälkeen rahaa ostaa muuta kuin perunoita ja lenkkimakkara kastiketta varten.
Muistavatko he yhteiset mukavat viikonlopun leffaillat vai vain pitkät työpäiväni ja opiskelun tuomat paineet sekä kurin, joka takasi minulle opiskelurauhan.
Muistavatko he puristavat luistimet, kun piti odottaa alennusmyyntejä, jotta on varaa ostaa uudet seuraavalle vuodelle. Vai ne uudet saadut lönksäävät luistimet? Katselin aikuisen poikani varpaita ja tajusin, että hän ei ollut valittanut koskaan sitä, että kengät olivat olleet pienet, vaikka näin hänen varpaistaan, että ne olivat olleet kippurassa liian pienissä kengissä ja nyt ovat ”kärsineen näköiset”.
Osaanko minä olla lapsen lapsilleni Tina (famu), jonka luo on kiva tulla…. Osaanko minä ottaa lapset omina persoonina ja nähdä heidän vahvuutensa niin kuin omat isovanhempani ovat minussa nähneet ja kannustaneet oppimaan lisää…
En edes tiedä haluanko olla mummo… se kuulostaa niin vanhalta… Olenko valmis mummoksi?
Kun tulee mummoksi, on pakko hyväksyä ajatus, että oma nuoruus jäänyt jo taakse ja elämä alkaa olla kääntynyt loppupuolelle.
Niin monta lähetysmatkaa on vielä tekemättä, niin monta herätyskokousta pitämättä… Kuitenkin pikkuset tarvitsevat lähelleen turvallisia aikuisia, jotka rakastavat… Tukien heitä, Jumalan pieniä ihmeitä, kasvamaan terveiksi, tunteviksi, empaattisiksi aikuisiksi.
Osaanko antaa tarpeeksi aikaa ja rakkautta? Toivottavasti osaan… mutta olenko valmis luopumaan muusta… vai voiko kaiken jotenkin yhdistää…?
Siinä on kamppailua... henkistä, emotionaalista sekä hengellistä konsanaan…
Tällaisin ajatuksin tänään – armonvuonna 2011.
Todella ihana kirjoitus! En pystynyt lopettamaan lukemista... Otan osaa kaikista suruhetkistäsi ); En ole itse kokenut kenenkään kuolemaa paitsi lemmikin, joten en tiedä tasan tarkkaalleen miltä tuntuu menettää läheinen. Kiitos kirjoituksestasi, joka toi ajatukset päähäni takaisin<3
VastaaPoistaSelailin nettiä ja eksyin myös tänne. Luin kirjoituksesi, kauniita sanoja ja paljon pohdintaa. Voin vain sanoa että voimia sinulle ja jälleen näkemiseen turvaten :) !
VastaaPoista